Tällä kertaa runotorstain haaste innoitti kirjoittamaan tällaisen pätkän.

Kipua minä eniten pelkäsin. Lupasivat, että turhaan murehdin. Tohtori antaa sitten lääkettä, varmasti ei satu. Ei kuulemma enää nykyaikana tarvitse kärsiä, on sellaiset tipat ja tropit, että varmasti tehoaa.

Tässä minä makaan, selälläni, ja odotan. Ei satu, ei tunnu, ei itketä, ei naurata. Makaan vaan. Vieraita ei enää käy. Mitäs ne kävisivätkään, kun luulevat, etten kuule enkä ymmärrä. Hoitajat tekevät vähimmän, nopeasti, tehokkaasti. Pitävät hengissä, perkeleet.

Ison piikin minä tarttisin. Sellasen tujauksen, että sillä lähtisi. Saisivat vapaan sängyn, enempi aikaa vieruspetiläiselle, minä rauhan ja vapauden. Mutta ei näy piikkejä, pelkkiä tohtoreita, joka päivä toteamassa, että vielä se elää. Eläähän se, kun ei kuollakaan anneta.

Elukoillakin on armeliaampi loppu.