Lapsena lumi oli mukavaa. Siitä rakensimme isän kanssa isoja lumilinnoja, joissa oli tunneleita ja laajoja saleja, ja jotka oli keväällä pakko hajottaa romahtamisriskin takia. Äiti teki pellolle hiihtoladun, johon minäkin pääsin hiihtämään. En pystynyt kävelemään, mutta vanhanaikaisiin suksisiteisiin pystyi pujottamaan sääret siteestä läpi, ja hiihtämään polvillaan seisten. Hidastahan se oli, ja kankeaa, mutta minä hiihdin. Ala-asteella osallistuin jopa hiihtokilpailuun muiden mukana. Minusta se oli mukavaa, koska sain osallistua, muut vihasivat sitä, koska oli pakko hiihtää. Sijoituksestani ei ole hajuakaan, ja epäilen, että matkakin taisi olla minulle vähän sovellettu. Hiihtourakan jälkeen saimme kaikki kuumaa punaista mehua suuresta peltiämpäristä.

Sittemmin lumi on muuttanut merkitystään. Edelleen se on kaunista leijaillessaan taivaalta alas suurina hiutaleina, jääden kiinni silmäripsiin ja laikuttaen mustan villakangastakin dalmatialaisen näköiseksi. Ensilumen tullessa on romanttista seisoa joulumarkkinoilla kuuma glögimuki kädessä ja katsella kaupungin peittymistä valkoisen lumiharson alle.

Todellisuus on kuitenkin ankea. Jo seuraavana aamuna työmatka kestää pitempään kuin yleensä, koska autoilijat ovat yllättyneitä liukkaudesta, ja pieniä peltikolareita on  kymmenittäin. Työpaikan pihaa ei taaskaa ole aurattu, joten parkkipaikalta sisälle pääseminen on työn ja tuskan takana. Siellä missä aurataan, lumi kasaantuu kinoksiksi jalkakäytävien reunoille kaventaen kulkuväylät paikoitellen liian kapeiksi pyörätuolin kulkea. Aura-autot eivät pysty ja pienemmän kaluston käyttäjät eivät ehdi poistaa valleja, jotka auraaminen jättää suojateiden reunoille. Osa reiteistä on kulkukelvottomia useita viikkoja. Äidit lastenrattaiden kanssa juuttuvat lumeen, huonommin liikkuvat jäävät sisälle, tai kulkevat autoilla. Invapaikat ovat täynnä terveitten ihmisten autoja, koska niistä on lyhyt matka kulkea kauppaan.

Lumi on ystävä ja vihollinen, vuoronperään kumpaakin. Ensin odotamme sitä, tuomaan valoa ja tekemään maisemasta kauniin. Unelmoimme valkeasta joulusta ja teemme lumilyhtyjä. Uutuudenviehätyksen kadottua odotamme jo kiihkeästi kevättä ja lumien sulamista, voidaksemme taas syksyn tullen alkaa haikailla uuden lumen perään.