Ostin pitkästä aikaa naistenlehden, tällä kertaa Bild der Fraun, koska se mainosti "Büro-Diät" ohjettaan ja unelmamiehiä. Koska olen siirtynyt työpaikalla eväitten syöntiin, ajattelin että tämä Büro-Diät voisi antaa uutta ajattelutapaa eväitten rakentamiseen, ja saisihan siinä samalla kieliharjoitusta. Täällä naistenlehdet eivät myöskään paljon kukkaroa rasita, tämäkin maksoi hurjat 85 senttiä.

Kiinnostavin juttu koko lehdessä oli aukeaman kokoinen reportaasi lastenvaunujen kanssa liikkumisesta ja lasten huomioimisesta saksalaisessa yhteiskunnassa. Vaikka itselläni ei ole lapsia, tämä artikkeli kiinnosti, koska lastenvaunujen ja pyörätuolin kanssa liikkumisessa on paljon yhteistä.

Supermarketeissa vaunukansa valittaa ostoskorien puuttumista. Täällä on tapana tarjota pelkät ostoskärryt asiakkaiden käyttöön, ja niinpä pieniä ostoksia tekevät usein kantavatkin ostoksiaan käsissään. Koreja ei ole oikeastaan missään. Lastenvaunujen kanssa on varmasti hankala selvitä ilman koreja, kun ei ole käsiä millä kantaa ostoksia ja kahden kärryn ohjaaminen ruuhkaisessa kaupassa on lievästi sanottuna haasteellista.

Parkkitalot ovat vaunujen kanssa liikkuvalle myös hankalia. Kapeilla autopaikoilla ei ole tilaa avata ovea kokonaan, ja lapsen ulos kaivaminen on hankalaa. Pysäköintitaloissa on varattu paikkoja "Mutter mit Kind" (äiti lapsen kanssa) ja yleensä samat paikat ovat myös invapaikkoja. Lehdessä tilittävä äiti kertoo, että ensin pitää pysäköidä keskelle käytävää, purkaa lapsi autosta vaunuihin, ja vasta sitten siirtä auto varsinaiseen ruutuun. Varmasti hankalaa, en epäile yhtään.

U-bahn-asemalla (paikallinen metro) lastenvaunuäiti kohtaa pitkät portaat. Hissiä ei ole mailla ei halmeilla. Matkustajat eivät auta, kävelevät vain ohi. Äiti joutuu odottamaan kymmenen pitkää minuuttia, ennen kuin joku ystävällinen pariskunta tarjoutuu kantamaan painavat lastenrattaat portaita alas junaan. "Siksi käytämme yleensä autoa kaupungissa liikkuessamme", sanoo lastenvaunuäiti.

Raskaat ovetkin ovat lastenvaunuäidille hankalia, mutta onneksi ihmiset avaavat usein oven. Marketissa lapselle ei anneta lihatiskiltä maistiaista, vessassa ei ole vaipanvaihtopöytää ja takseista puuttuvat turvaistuimet.

Pyörätuolinkäyttäjän näkökulmasta tämä sama saksalainen yhteiskunta näyttäytyy näin.

Supermarketeissa ei ole ostoskoreja. Pyörätuolinkäyttäjällä ei riitä käsiä ostosten pitelyyn, joten vaihtoehdot ovat käyttää toista ihmistä apuna tai hankkia jostain oma kori. Onneksi täällä on käteviä taitettavia koreja, jotka menevät autossa pieneen tilaan, ja joihin voi sekä pakata ostokset että kuljettaa ne kotiin.

Parkkitaloissa invapaikat on varattu sekä invaluvallisille että äideille lapsineen. Yleensä niissä on äitejä lapsineen, joten pyörätuolinkäyttäjä joutuu kiertelemään niin kauan että saa paikan tai tulemaan hiljaisempaan aikaan uudelleen. Tuolia tarvitseva ei voi ajaa autoa ensin väljästi, purkaa tuolia, ja sitten pysäköidä. Invapaikat ovat ihan tarpeeseen, mutta tässä maassa ne ovat myös äitien tarpeisiin.

U-bahnissa ei todellakaan aina ole hissiä. Ja jos lähtöasemalla onkin, niin määränpäässä ei ehkä ole. Tai sitten se ainoa on rikki. Siksi me yleensä käytämme autoa.

Raskaat ovetkin ovat hankalia. Tuolin kanssa niistä ei pääse itse ollenkaan, mutta onneksi kanssaihmiset aukovat niitä. Lihatiskille ei yletä laisinkaan, mutta onneksi myyjä tulee usein tiskin takaa kiertämällä palvelemaan, tai toiset asiakkaat ojentavat paketin sinulle. Läheskään joka paikassa ei pääse vessaan invavessan puuttuessa, mutta pyörätuolin käyttäjä on jo tottunut pidättelemään. Taksien turvaistuimet ovat pyörätuolinkäyttäjälle yhdentekeviä, mutta invatakseja tarvitsee moni, ja ne ovat täälläkin sekä kalliimpia että vaikeasti saatavilla.

Ja entäs se Büro-diät? No, siihen asti en vielä ehtinyt lukea.

***

Tämän päivän 45 minuuttia käsitteli aihetta suomalaisen yhteiskunnan näkökulmasta. Sen näkee ilmaiseksi MTV3:n nettitv:stä. Suosittelen.!