Suomielämää on takana vajaa kuukausi ja on loppulauseiden aika.

Asunnon luovutus ja muuttomatka menivät jotakuinkin odotusten mukaisesti. Mitään isoja vahinkoja tai vastoinkäymisiä ei sattunut, ja pääsimme turvallisesti kotiin. Laivalla seisovassa pöydässä liikutuin lähes kyyneliin saakka Valion maidosta, HK:n maksamakkarasta ja graavilohesta.

Suomessa meitä odottikin melkoinen yllätys. Olimme vuokranneet kotimme tuttavallemme. Vuokranmaksussa oli ollut pieniä ongelmia, mutta ihan tätä en uskonut kohtaavani: asunto oli täynnä tavaraa (tyhjeni sitten samana päivänä kun me tulimme), täysin siivoamatta (ja törkeässä kunnossa), lukot vaihdettu, eikä avaimia palautettu. Lukkoseppä veloitti sunnuntaityöstä aika mukavasti, ja siivoukseen meni monta tuntia. Velat on perinnässä. Kyllä hatutti. Onneksi saimme kaiken kuntoon siihen mennessä, kun muuttokuorma saapui, ja pääsimme purkamaan sen suoraan omaan kotiin käymättä välivarastojen kautta.

Suomessa moni asia tuntui aluksi oudolta. Ihmiset vaikuttavat epäystävällisiltä, kun vieraita ei tervehditä, eikä varsinkaan vieraille jutella. Hissit, bussit ja muut julkiset paikat voivat ulkomaalaisesta tuntua aika vihamielisiltä paikoilta, kun me suomalaiset vain tuijotamme jalkoihimme tai seinille, ja vältämme kaikkea puhumista. Minustakin se tuntui hassulta, vaikken sitä vihamielisyydeksi tulkinnutkaan.

Liikenne on saksalaiseen liikenteeseen tottuneelle vaarallista. Auton kanssa pitää olla törkeä, että saa kaistaa vaihdettua, mutta suurin vaara piilee suojatiellä. Saksassa suojatielle astuva jalankulkija on kuningas, jota väistetään aina ja kaikissa tilanteissa. Jos on epäilyskin, että joku saattaisi kenties aikoa yli, autoilija hidastaa ja pysähtyy. Jalankulkijana tähän tietenkin tottui, ja opin myös siihen, että vähiten liikenne häiriintyy kun vain reippaasti menen yli enkä jää odottelemaan siihen saakka kun auto on jo pysähtynyt. Ensimmäisellä viikolla sain aikaiseksi pari vaaratilannetta, mutta onneksi ei mitään sattunut. Nyt olen jo oppinut oman paikkani suomalaisessa liikenteessä - valitettavasti myös siellä ratin takana. Sentään suojateiden huomiointi parani tuon vuoden aikana.

Mutta sitten ne hyvät puolet Suomessa. Kieli. Minä ymmärrän ja minua ymmärretään. Se on ihanaa! Ruoka. Ruoka on hyvää ja laadukasta, ja vaikka hinta aluksi kirpaisikin, maksan mielelläni siitä, että jopa tarjousjauheliha, jonka hinta on saksalaiseen verrattuna törkeän kallis, on syötävää vielä huomennakin. Vihannekset ja kasvikset ovat laadukkaita, ja kotimaiset vieläpä erittäin maukkaitakin. Valmisruokia löytyy jos niitä kaipaa, samoin puolivalmisteita, kuten uusavuttomia ja vammaisia hyödyttävä valmiiksi pilkottu sipulipussi suoraan pakastealtaasta. Ja tärkein kaikista: perhe ja ystävät ovat nyt lähellä.

Työpaikalla paluutani on odotettu ja kalenterini onkin nyt sen mukainen. Mieskin sai jo töitä, ja elämä on sitä myöten mallillaan. Paluushokkia ei vielä ole näkynyt, en tiedä tuleeko joskus myöhemmin.

Itselleni on kovin vaikea käsittää ympäristön reaktioita tähän komennusvuoteen. Monet pitävät sitä jotenkin huippuhienona ja ihmeellisenä asiana, ja meitä kovin etuoikeutettuina, kun olemme päässeet lähtemään. Omassa perheessäni lähteminen on aina ollut normaalia, ja luulenpa, että vanhempani olisivat pettyneet, jos en olisi koskaan asunut ulkomailla edes hetkeä. Olen kasvanut arvostamaan kielitaitoa ja kulttuurista tuntemusta, jota on helpompi hankkia, kun käy välillä asumassa myös muualla.

Kokonaisuutena komennusvuoteni oli erittäin hyvä. Työpaikka ei ollut aivan ihanteellinen, mutta se myös opetti paljon, ja jos nyt pitäisi valita uudelleen, niin lähtisin edelleen. Olen myös avoinna seuraavalle komennukselle tai muulle ulkomaan työskentelylle joskus tulevaisuudessa, mutta sellaista pakottavaa tarvetta lähteä ei enää ole. Ei tunnu, että jää jotain kokematta.

Kannatti lähteä, ja kannatti tulla takaisin.

*****

Tämä ulkosuomalaisen tarina päättyy nyt tähän. Kiitos kaikille mukana eläneille, niille jotka ovat kommentoineet ja myös niille, jotka ovat vain taustalla lukeneet.

Kaikki tavarat on lajiteltu säästettäviin ja poisheitettäviin, ja säästettävät on pakattu somasti pahvilaatikoihin. Huonekalut on purettu osiksi ja suojattu. Tänä aamuna sängyn petauksen sijaan otimme peitot, tyynyt ja lakanat, ja sulloimme ne valtavaan muovisäkkiin.

Muuttofirman mies tuli aamulla, ja kantaa nyt tavaroitamme autoon. Kollegansa piti tulla Suomesta aamukoneella, mutta jatkolento oli peruttu ja kollega jäi Kööpenhaminaan. Niinpä meillä on nyt valtava muuttoauto ja yksi mies, joka lastaa koko kuormamme. Hyvä asenne sillä on: totesi vaan iloisesti, että onneksi on aikaa, kun tänään ei vielä tarvitse kämpän olla tyhjänä!

Tänään muutamme hotelliin, josta käsin hoidamme viralliset muuttokuviot Abmeldungeineen päivineen. Saksassa pitää ilmoittaa kaupungin kansliaan aina kun on muuttanut, ja jos muuttaa ulkomaille, pitää sekin ilmoittaa. Saksan sisällä uusi muuttoilmoitus riittää, eikä tätä "poisilmoitusta" tarvita. Koska siellä pitää molempien olla henkilökohtaisesti paikalla, menemme sinne huomenna.

Tätä muuttoilmoitusta vastaan saamme sitten irtisanoa puhelimet ja internetit, jotka on tehty 12 tai 24 kk sopimuksilla. Olisimme tietenkin ottaneet lyhyemmän tai rajoituksettoman sopimuksen, jos se olisi ollut mahdollista, mutta tämä maa tuntuu toimivan määräaikaisilla sopimuksilla erityisesti kuluttajapalveluiden kanssa (puhelimet, internet, vakuutukset...). Vasta todiste ulkomaille muutosta päästää sinut irti sopimuksesta.

Tämä on viimeinen postaus täältä Saksan kodista. Jos hotellissa on järkevän hintainen netti, voi olla että sieltä tulee vielä päivitystä, mutta tämän asunnon bloggaukset on nyt tehty. Laatikkokasat hupenevat vähä vähältä muuttoauton uumeniin ja olo alkaa tuntua jo hiukan haikealta.

Fasaanipiha kiittää ja kuittaa.

Koti on melkein pakattu. Työhuoneen käyttötarkoitus on muuttunut pahvilaatikkovarastoksi, ja olohuoneesta on tullut kodin sydän, jossa kaikki toiminta nukkumista ja peseytymistä lukuunottamatta tapahtuu. Koira on jälleen ahdistunut muuttamisesta, ja pitää huolen siitä, että pysyy koko ajan joko minun tai miehen lähellä. Kissa nauttii pahvilaatikoista, ja käy tutkimassa lähes jokaisen jos vaan ehtii. Eilen olin vahingossa sulkea sen mattolaatikkoon, jonne se oli viattomasti käynyt päiväunille.

Olen saanut useita huolestuneita kysymyksiä junaratamme muuttamisesta. Olin itsekin vähän huolissani siitä, mutta mies ratkaisi asian rakentamalla sille hienon vanerisen kuljetuslaatikon. Laatikko on mittojen mukaan tehty ja rata on hyvin tuettu, joten uskoaksemme sen pitäisi säilyä hyvin ehjänä Suomeen saakka. Taloille ja muulle särkyvälle rakentelin styroksista tukirakenteet kovaan muovilaatikkoon kuljetusta varten. Toivotaan, että näillä varustuksilla pärjätään, eikä tarvitse tehdä suurta osaa työstä uudestaan.

 

Kuten tästä postauksesta voi huomata, tunnelmat ovat hyvin pakkauskeskeisiä. Laatikoiden teippaamisen ja täyttämisen välissä olen myös hoitanut viranomaisasioita sekä Saksassa että Suomeen päin, levännyt katsomalla Ally McBealia DVD:ltä (ja tuntenut itseni huomattavan selväjärkiseksi) ja yrittänyt nauttia viimeisistä päivistä Stuttgartissa.

Lähteminen täältä on haikeampaa kuin luulin. Paikalliseen työpaikkaan en kaipaa laisinkaan, mutta Saksassa on paljon kivoja juttuja, joita tulee varmasti ikävä. Moni asia toimii täällä paremmin kuin Suomessa - ja moni ei. Päällimmäisenä fiiliksenä on edelleen ilo siitä, että pääsen takaisin kotimaahan, ja uskon että se säilyykin, mutta nyt jo huomaan ajattelevani "viimeisiä kertoja". Suomesta lähtiessäni olin hyvin varma, että tulen vielä takaisin, jos en heti tämän komennuksen jälkeen niin joskus kuitenkin, mutta täältä lähden "lopullisesti". Toki varmasti tulemme lomailemaan Stuttgartissa, ja ehkä joudun tänne työn merkeissäkin matkustamaan, mutta en usko että palaamme tänne asumaan. Tänne jää myös kourallinen ihmisiä, joita tulee ikävä.

Ennen lähtöä tapaamme näitä ystäviä vielä ainakin kerran, kun huomenna pidämme läksiäiset keskustan espanjalaisbaarissa. Espanjalaisessa siksi, että se on toistaiseksi ainoa baari josta olen löytänyt invavessan. Eipä silti, on se ihan kiva baarikin.

Muuttoauto saapuu tiistaina, ja me lähdemme pian sen jälkeen. Vähän jo jännittää.

Väliaikatiedotteena koiran tassusta huolehtiville voin kertoa, että tassu on paranemaan päin. Haava on syvä ja näyttää kipeältä, mutta se ei ole tulehtunut, eikä tunnu häiritsevän koiraa millään tavalla. En enää sido haavaa, koska se tuntuu paranevan parhaiten ihan ilma- ja vesihoidolla. Lenkkien jälkeen suihkutellaan pitkään juoksevan veden alla, mikä sekä puhdistaa että edesauttaa haavan umpeutumista, ja muuten tassu saa olla ihan vapaasti. Onneksi se ei nuole haavaa, joten ei tarvitse mitään kaulureita alkaa koiralle virittelemään.

Kurja puoli tässä on lähinnä se, että en voi päästää sitä juoksemaan vapaana ettei haava repeäisi liikaa, ja se taas rasittaa kovasti koiran päätä. Pitäisi päästä purkamaan energiaa juoksemiseen, varsinkin kun se on tottunut juoksemaan pitkiä lenkkejä vapaana joka päivä. Sen sijaan teemme nyt päätä vaivaavia juttuja, joissa ei liikuta paljon, jotta koira ei menisi ihan pitkin seiniä täällä sisällä.

Aamiaisella huomasin, että lattialla on tuoreita verijälkiä. Miehen kanssa olimme suhteellisen varmoja, että kummankaan meidän verta se ei ole, joten tarkastimme eläinkunnan. Vasta kahdeksas karvainen tassu, joka kuului koiralle,  paljasti ammottavan haavan anturassa. Ilmeisesti koira on aamulenkillä astunut lasiin tai johonkin muuhun terävään.

Mietin hetken, vienkö koiran lääkäriin, mutta koska anturaa ei voi ommella, päätin hoitaa sen kotikonstein. Betadinea puhdistukseen, vähän spraylaastaria sulkemaan haavan, puuvillakangas suojaksi ja idealside päälle. Hyvä tuli. Koomista oli se, että ennen sitomisoperaatiota koira ei aristanut tassuaan yhtään, ei vaikka tutkin ja räpelsin sitä. Betadinesta ei välittänyt mitään, ennen kun sitä tipahti sen korvallekin. Spraylaastari kirvelee ainakin ihmisellä ihan hirveästi, mutta sekään ei aiheuttanut ongelmia. Siinä vaiheessa kun kieputin idealsidettä tassuun, koiran hermot olivat jo aika tiukalla ja paikallaan makaaminen tympi.

Mutta kun vapautin koiran hoitotoimenpiteestä, se oli surkeuden huippu! Side tassussa ei voi kävellä, eikä maatekaan pääse kunnolla, kun tassu on niin rampautunut. Nyt se makaa sohvalla ja nurputtaa välillä, ja on erityisen surkea. Ehkä poikakoiraa hävettää tuo punainen side?