Pitkä blogihiljaisuus on johtunut kiireisestä muusta elämästä ja kiireiden mukana tulleesta nettikatkosta. Kävin hiljan Skotlannissa, Glasgowssa, työmatkalla, ja siltä reissulta kertyi taas monta tarinaa lapsenlapsille kerrottavaksi.
Olen aikaisemmin matkustanut Britanniassa 15 vuotta sitten, ja silloisten kokemusteni perusteella en ole pitänyt sitä kovin kummoisena matkailumaana vammaisille. Apuvälineet, joita kaupungilla näkyi, olivat tuolloin antiikkisia ja hankalia rohjoja, joilla liikkuminen tuntui enemmän rangaistukselta kuin helpotukselta. Yhteiskunta suhtautui vammaisiin vielä melko nurjasti, ja liikkuminen oli hankalaa. Silloin olin tekemisissä myös paikallisten vammaisten kanssa, joiden mukaan byrokraattisen kiemurat olivat hankalia ja vammaisille tarkoitetut edut vaatimattomia. Vammaisten elämä oli yleisesti ottaen melko hankalaa.
Tällä kertaa en ollut tekemisissä paikallisten vammaisten kanssa laisinkaan, enkä tiedä, miten yhteiskuntaan integroituminen on muuttunut kuluneiden vuosien aikana. En myöskään tiedä miten helppoa tai vaikeaa vammaisten on saada apuvälineitä tai tarvitsemiaan palveluita, miten paljon yhteiskunta tukee heidän selviytymistään tai miten helppoa heidän on työllistyä ja toimia osana yhteiskuntaa.
Se minkä huomasin, on valtava muutos kaupunkirakenteessa ja palveluissa. Heti hotellissa minulta tiedusteltiin, tarvitsenko apua mahdollisen tulipalon sattuessa, ja annettiin ohjeet vammaisten pelastautumisasemalle siirtymisestä. Sieltä vammaiset henkilöt noudetaan turvaan, mikäli se on tarpeen.
Hotellin invahuoneessa oli normaaliin hotellikansioon lisätty muutama sivu, joissa kerrottiin vammaiselle hotellivieraalle suunnatuista erityispalveluista. Hotelli pyrkii mukauttamaan omaa toimintatapaansa siten, että vamma ei estä täysivaltaista toimimista. Jokaisessa huoneessa on teenkeitin vieraan vapaassa käytössä. Mikäli vamma estää teen keittämisen, hotelli tarjoaa mahdollisuuden tilata teetä huonepalvelusta ilmaiseksi. Jos aamiaiselle meno ei vamman vuoksi onnistu aamiaisaikana, hotelli tarjoaa maksuttoman aamiaisen huoneeseen. Huonekaluja voidaan siirtää jos tarvitaan lisää tilaa, ja tässä hotelli luonnollisesti avustaa.
Kuulostaa hienolta, eikö totta? Käytäntö oli kuitenkin hiukan toinen. Siivooja nosti joka kerta käydessään suihkun aivan yläasentoon, katon rajaan, josta sitä ei saanut tuolista käsin alas. Kylpyhuone oli brittiläiseen tapaan todellakin kylpemistä varten – invahuoneessakin oli amme. Teenkeittosetti ja television kaukosäädin oli sijoitettu niin, että niihin ei tuolista ylettänyt, ja siivooja joka kerta muisti laittaa ne takaisin näille paikoilleen. Lisäksi huoneessa oli äärettömän raskas ovi, josta terveilläkin käsillä oli lähes mahdoton päästä sisään tai ulos. Samoin koko hotellissa oli paksu kokolattiamatto, jolla kelaaminen oli kuin olisi suohon uponnut.
Kaupungilla vammaisten huomioiminen näkyi esteettöminä sisäänkäynteinä, kyltteinä, joissa luvattiin auttaa tarvittaessa vammaisia asiakkaita, invavessoina, koirakieltoina, joissa opaskoirille oli sallittu pääsy jne. Henkilökunta oli aktiivista palvelemaan, ja usein minulta kysyttiin, tarvitsenko apua. Silti tunnelma ei ollut painostava, vaan ennemminkin aidosti auttava ja ystävällinen. Useissa paikoissa näkyi kehitysvammaisia työntekijöitä. Liikuntavammaisia en nähnyt yhtään, mutta toisaalta heitä harvemmin on palveluammateissa, tai tehtävissä, joihin turisti törmää.
Jos tämä on todellisuus, Britanniassa on vammaisten kohtelu mennyt paljon parempaan suuntaan. Ilmeisesti siellä on käytetty lainsäätäjän keinoja ratkaista saavutettavuuteen liittyviä ongelmia, koska muutos on niin laaja. Toki kokemukseni rajoittuvat vain yhteen kaupunkiin ja lentokenttiin, mutta ainakin Glasgow on ratkaissut asian hyvin.
Olisi mielenkiintoista tietää, miten nämä toimet ovat vaikuttaneet vammaisten asemaan todellisuudessa, ja minkälainen vaikutus niillä on ollut ihmisten asenteisiin. Helposti voimakkaat lainsäädännölliset toimet aiheuttavat vastustusta ja negatiivisia reaktioita, mutta ajan kuluessa ne tasaantuvat. Onko Britanniassa kulunut riittävästi aikaa, jotta suvaitsevaisuus on parantunut, vai ovatko ihmisten asenteet aina olleetkin asialliset? Entä todelliset asenteet brittiläisen kohteliaisuuden takana? Mitä ihmiset oikeasti ajattelevat, ja millaista siellä on oikeasti elää vammaisena?
