Suurin osa ajastani täällä kuluu työpaikalla, joten on vähintäänkin erikoista, jos en kirjoita siitä mitään. Tietenkään raporttien kirjoittelu ja kokouksissa istuminen ei ole niin mielenkiintoista, että sitä kukaan jaksaisi lukea, mutta vieraassa työkulttuurissa oleilusta tulee onneksi paljon muutakin sanottavaa.

Ennakkokäsitykseni mukaan saksalaiset ovat tehokasta ja ahkeraa kansaa. Työtä tehdään valittamatta ja paljon, ja tulokset puhuvat puolestaan. Yleensä ennakkokäsitykset eivät ole täysin oikeita, ja niin kävi tässäkin asiassa.

Työpaikkani on varsin arvostettu omalla sarallaan, ja esimerkiksi opiskelijoiden piirissä tämä on haluttu harjoittelupaikka ja myöhemmin työpaikka. En tietenkään voi tietää, millaista muualla on, mutta täältä hankitun (tähänastisen) kokemukseni perusteella en ymmärrä miksi näin on.

Saksalaiselle on tärkeää olla työpaikalla. Tällä tarkoitan nimenomaan toimistolla olemista, eikä sillä ole mitään tekemistä työn tekemisen kanssa. Kollegoiden kanssa voidaan istua kahvitunnilla ihan rauhassa, tai juoksennella kiireisen näköisenä pitkin käytäviä, mutta varsinainen työ ei etene mihinkään. Työn etenemisellä ei myöskään ole positiivista vaikutusta työaikaan, eli jos olet tehokas ja teet reippaasti työsi, et kuitenkaan voi yleisen mielipiteen mukaan lähteä aikaisemmin. Toimistolla on oltava paikalla, vaikka mitään tekemistä ei olisikaan.

Paikallinen sopimus maksaa työntekijöille 40 viikkotunnista, mutta työpaikalla ollaan ainakin 50 tuntia viikossa, monesti enemmänkin. Liukumaakin on, puoli kymmenestä puoli neljään pitää olla paikalla, mutta kuten esimieheni ensimmäisellä viikolla sanoi, "jos lähdet joka päivä neljältä, ihmiset alkavat katsoa sinua pitkään". Sepä hienoa, etenkin kun olen suomalaisella sopimuksella, ja palkkani maksetaan 37,5 viikkotunnin mukaan.

Tähän samaan kuvioon kuuluu myös työn valvominen. Esimiehet ovat kovin kiireisiä, koska alaisten jokainen pienikin tekeminen pitää tarkistaa. Ensimmäisen kuukauden aikana tein osastonjohtajalle kalvoesitystä siitä, mitä tulen tämän vuoden aikana täällä tekemään. Esityksessä on kymmenkunta kalvoa, mutta sen valmistelemiseen meni reilut kaksi viikkoa, koska jokaisella vähänkin asiaan liittyvällä oli siihen sanansa sanottavana. Kuvien paikkaa siirreltiin milli suuntaan jos toiseen, ja yhdessä pohdittiin onko musta vai tummanharmaa teksti parempi. Ja pitäisikö kalvot olla tässä vai jossakin toisessa järjestyksessä. Tärkeää oli myös, että fontti on oikea. Suomalainen esimieheni kuunteli touhua huvittuneena, ja totesi, että jos hän tarkistaisi kaikkien alaistensa esitykset, me emme ehtisi koskaan muuta tehdäkään.

Luottamusta ei siis alaiseen löydy, mutta toinen vaikeasti hallittava, luottamukseen läheisesti liittyvä asia on vastuu. Se tuntuu olevan saksalaiselle varsin vieras käsite. Jos joku ei toimi, kukaan ei ole siitä vastuussa. Asiaa pompotellaan sinne ja tänne, henkilöltä toiselle, ja lopulta ongelman ratkaisu kaatuu sen viattoman niskaan, jolla ei enää ole ketään kenelle asiaa pompottaa. Tai joka on ulkomaalainen ja ottaa tosissaan toisten ongelmat. Esimiehen tehtävä ei ole auttaa ongelmien ratkaisussa, vaan ennemminkin osoittaa niitä. Ja jos esimiehen aikataulussa on väljää, niin niitähän löytyy. Ja taas piiri pieni juoksee ympyrää ja taivastelee, kunnes ongelma kaatuu sen viattoman tai ulkomaalaisen niskaan.

Oma ratkaisuni asioihin on sopeutuminen. Jos tiedän helpon tavan ratkaista asian, en kysy, mikä on organisaation oma tapa. En tiennyt. Jos en tiedä, miten toimin, kysyn joltain muulta kuin esimieheltäni. Hän neuvoi. Jos opiskelija kysyy liian vaikeita kysymyksiä, delegoin. En ole tämän alan asiantuntija. Teen työni, ja poistun sen jälkeen toimistolta. Suomalainen sopimus.