Tänään vietetään kansainvälistä vammaisten päivää. Olisin halunnut kirjoittaa tähän postauksen vammaisten asemasta Saksassa, mutta en ole vielä saanut kerättyä riittävästi tietoa täkäläisistä järjestelyistä ja systeemeistä. Keskityn siis kotimaiseen näkökulmaan aiheesta.

Tänä vuonna Invalidiliiton kampanja Oikeus elämään muistuttaa jokaisen ihmisen, myös vammaisen, yhtäläisestä oikeudesta täysipainoiseen elämään, koulutukseen, työhön ja omien unelmien toteuttamiseen. Erityisesti Invalidiliitto painottaa oikeutta uskonnon harjoittamiseen.

Mitä nämä oikeudet sitten ovat? Miten voidaan taata oikeus työhön ihmiselle, joka ei työhön kykene? Miten täysipainoinen elämä riippuu muiden ihmisten tekemisistä, tai yhteiskunnan linjavedoista, kun fyysinen vamma estää kaiken elämisen? Tällaisia kysymyksiä minulta on kysytty monta kertaa, ja täällä Saksassa vielä erityisesti. Ja  samaan hengenvetoon todettu, että "sinähän et ole vammainen, en minä sinua tarkoita".

Oikeus työhön, tarkoittaa minun mielestäni oikeutta käyttää omia resurssejaan, niin henkisiä kuin fyysisiä, tuottavaan työhön, joka hyödyttää jotakuta muuta tavalla tai toisella. Oikeus työhön tarkoittaa, että yhteiskunta, työnantajat ja työtoverit näkevät vammaisen ihmisen työntekijänä eikä lisäkuluna, ihmisenä eikä apuvälineenä ja hankaluutena. Oikeus työhön on tasa-arvoisuttaa työmarkkinoilla, tasapuolista kohtelua työhönotossa, työn teossa ja myös irtisanomismenettelyissä. Se tarkoittaa välttämättömien apuvälineiden ja erityisjärjestelyiden tekemistä, mutta myös yhtäläistä vastuuta ja tuottavuusvaatimusta muiden työntekijöiden kanssa. Pitkällä tähtäimellä se tarkoittaa rakennuskannan muuttamista liikuntaesteettömäksi, samoin kuin muunkin rakennetun ympäristön.

Jokaisesta työntekijästä on ylimääräisiä kustannuksia. Toiset sairastavat paljon, toisillä on pieniä lapsia, jotka sairastavat paljon. Jotkut tekevät monta lasta peräkkäin ja ovat pitkään äitiys- ja hoitovapailla. Toislla lähtee ryyppääminen käsistä, ja sairaspäiviä tulee. Toiset ovat laiskoja tai hitaita ja tekevät annetut työt myöhässä ja huonosti. Toiset tarvitsevat isomman työtilan ja erityisjärjestelyjä käytännön asioissa. Työnantajan ongelmana on, että vammaisista aiheutuvat lisäkulut näkyvät helposti, ja pyörätuoli tai kävelysauvat voivat olla pelottavia. Sairastelut ja lapsista tulevat kustannukset eivät näy haastattelussa, ja on helppo valehdella ettei aiokaan tehdä lapsia vaikka olisi jo raskaana.

Tässä ei ole tarkoituksena asettaa vammaisuutta ja lasten hankintaa vastakkain, vaan havainnollistaa sitä, miten erilaisia tilanteita työntekijöillä voi olla, ja miten vähän työnantaja voi etukäteen niistä tietää.

Oikeus ei siis tarkoita vamman aiheuttamien vaikeuksien kieltämistä tai epärealistisia vaatimuksia yhteiskunnan kaikkivoipaisesta parannusvoimasta, vaan käytännön toimia yhteiskunnan rakentamien esteiden poistamiseen, lainsäätäjän tukitoimia ja asennemuutosta. Varmasti jokainen vammainen ymmärtää, etteivät tällaiset muutokset tapahdu yhdessä yössä, mutta jostain on aloitettava.

Aivan erityisesti oikeus työhön tarkoittaa sitä, että työpaikalla ei enää kohtaa ihmisiä, jotka pitävät vammaista työntekijää erityisen onnekkaana kun hän on onnistunut saamaan työpaikan, ja oleta hänen tekevän tuplamäärän töitä terveisiin nähden, kun on niin kiitollinen. Sitä, että esimies ei pidä luonnollisena, että määräaikaisen työsuhteen jälkeen vammainen jää kotiin, koska ei kuitenkaan saa työpaikkaa enää.

Oikeus työhön on tasa-arvoista kohtelua työmarkkinoilla.