Päivät vähenevät. Muuttoauto lähtee kolmen viikon päästä, ja me itse muutamaa päivää myöhemmin. Neljän viikon päästä tähän aikaan olemme jo reippaassa vauhdissa purkamassa muuttolaatikoita omaan kotiimme. Toivottavasti.

Olen lukenut useita ulkosuomalaisten blogeja, joiden kirjoittajat ovat ensin muuttaneet ulkomaille ja sittemmin takaisin Suomeen. Useimmissa niissä päällimmäisiä huolenaiheita ovat pakkaaminen, viimeisten muistoesineiden osto kohdemaasta, mahdollisesti asunnon hankinta kotimaassa, jäähyväisten jättäminen ja toisaalta innostunut odotus muutosta. Näitä samoja asioita käydään nyt meilläkin läpi, mutta sen lisäksi vammaisuuteni antaa muuttoon erityissäväystä.

Tarvitsen normaalissa elämässäni paljon apua. Täällä Saksassa asia hoituu kylmällä rahalla - maksa itse taksisi, palkkaa kotipalveluyritys siivoamaan, orjuuta ystäviäsi kunnes sinulla ei enää ole niitä - mutta Suomessa saan yhteiskunnalta tukea elämiseni ja olemiseni järjestämiseen. Se on äärimmäisen hyvä asia, en kiistä sitä laisinkaan ja otan sata kertaa mieluummin Suomen papereita pyörittävän järjestelmän* kuin Saksan varallisuuden mukaan eriarvoistavan, mutta tässä vaiheessa kun jokainen tukitoimi pitäisi muistaa kerralla hakea ja perustella, se tuntuu hiukan raskaalta.

Koska komennukseni oli vain vuoden, olen säilynyt koko ajan Suomen sosiaaliturvan parissa. Tämä tarkoittaa sitä, että KELA on maksanut terveydenhuoltoni myös täällä, ja olen ollut myös suomalaisten sosiaalipalveluiden kohteena. Ulkomaille näitä palveluja ei tietenkään myönnetä, mutta tässä tapauksessa etu tulee siitä, että asiakassuhteeni sosiaalivirastoon ei ole koskaan katkennut. Minulla on ennestään voimassaolevat päätökset sekä kuljetuspalvelusta sekä henkilökohtaisesta avustajasta. Muutan takaisin samaan kaupunkiin kuin mistä lähdin, joten oletin, että asia on sillä hyvä ja voin alkaa etsiä itselleni avustajaa. Onneksi tarkistin.

Muutan Helsingissä alueelta toiselle, ja nämä päätökset eivät kuulemma siirrykään sujuvasti, vaan ensin pitää ottaa yhteyttä uuden alueen sosiaalityöntekijään. Olisin joka tapauksessa ottanut häneen yhteyttä ja sopinut tapaamisesta kun pääsen Suomeen saakka, mutta nyt joudun luottamaan ensikosketuksen puhelimen varaan. Lisäksi puhelinaikaa on vain tunti arkiaamuisin, klo 9-10, joka minun ajassani sijoittuu klo 8-9. Lomalaiselle tuskaisen aikaisin, mutta tietenkin sitä yhtenä aamuna herää. Ensimmäinen kontakti on kuitenkin tärkeä, enkä olisi halunnut tehdä sitä ihan näin.

Suhtaudun luottavaisesti siihen, että jo tehtyä avustajapäätöstä ei kumota, ja voin etsiä itselleni uuden avustajan syksyä varten. Aloitin jo hahmottelemaan työpaikkailmoitusta. Vaikka olenkin kirjoittanut niitä useita aikaisemmin, se tuntuu aina yhtä hankalalta, ihan kuin senssi-ilmoitusta kirjoittaisi.


Kuten näkyy, vielä ei ole valmista tullut. Mutta jos joku blogin lukijoista kaipaa osa-aikaista työpaikkaa, niin sähköpostia vaan Gmailiin tulemaan, tunnus on tassutus. Ei se hullu ole joka pyytää osaa...

*Osaavat ne papereita pyörittää tässäkin maassa. Ehkä jopa enemmän kuin kotona. Mutta arjesta selviämiseen niiden pyörittely ei auta yhtään.