Kun pääsin vauhtiin vammaisaktivismissani, niin pannaan sitten tuulemaan oikein kunnolla.

Omassa elämässäni pinnalla ovat henkilökohtaisen avustajan myöntämiseen liittyvät ongelmat. Käyn töissä, säännöllisesti ja kokopäiväisesti, ja selviydyn normaalista työpäivästä täysin itsenäisesti avustajakoirani avulla. Olen kouluttautunut alalle, jolla vammani ei häiritse työn tekoa, ja etsinyt työn, joka on minulle mielenkiintoinen ja jota pystyn tekemään.

Käytännössä useimmat haasteelliset työt, joissa vaaditaan korkeakoulututkintoa (ja jotka siten vaativat vain vähän fyysistä kykyä) ovat nykyisin kansainvälisiä, ja ennemmin tai myöhemmin tulee ajankohtaiseksi matkustaminen työn puitteissa.

Matkustamisessa tarvitsen apua enemmän kuin normaalissa päivätyössä. Tavallisesti en kuljeta mukanani matkalaukullista tavaraa, enkä siirry jatkuvasti paikasta toiseen. Ulkomailla esteettömyys on usein Suomea heikompaa, ja lisäksi ulkopaikkakuntalaisena ei tunne kiertoreittejä ja oikoteitä, joita käyttämällä normaalissa arjessa selviää. Useissa tapauksissa avustajakoiran mukaan ottaminen on hankalaa maiden välisten tuontirajoitusten vuoksi ja kun ympäristö on tarpeeksi hankala (esim. Rooma), ei koiran apu riitä. Työmatkoille tarvitsen siis henkilökohtaista avustajaa.

Helsingissä sosiaalivirasto on tehnyt periaatepäätöksen, että henkilökohtaisen avustajan matkakustannuksia ulkomaille ei korvata, jos kyseessä on työmatka. Lomamatkalle avustajia on joskus korvattu, mutta sekin on harvinaista ja vaikea saavuttaa. Henkilökohtainen avustaja ei ole subjektiivinen oikeus, eli avustajapäätöksiä tehdään määrärahojen puitteissa. Kuitenkin sen jälkeen kun avustaja on myönnetty, laki velvoittaa korvaamaan myös avustajan käyttämisestä aiheutuvat välttämättömät kustannukset. Olen hakenut asiaan myös sosiaalilautakunnan kannan valitusteitse, ja saanut vastaukseksi, että työmatkojen avustajan korvaaminen kuuluu työnantajalle.

Samaan aikaan kuitenkin puhutaan vammaisten työllistymisohjelmista ja kannustetaan vammaisia henkilöitä opiskelemaan ja kehittämään itseään. Uudelleenkoulutus on käytäntönä työssä sairastuneille ja vammautuneille, jos se vaan on mahdollista. Eläkkeelle jäämistä ei suosita, vaan meitä työnnetään kaikin keinoin työelämään. (No, mielestäni ei laisinkaan kaikin keinoin, mutta työnnetään kuitenkin.) Tämä on sinällään ihan hyvä asia. Jos työtä pystyy tekemään, on se mielestäni ihmisen velvollisuus yhteiskuntaa kohtaan. Lisäksi työ tuo monenlaista henkistä hyvää myös tekijälleen.

Nämä kaksi asiaa ovat voimakkaasti ristiriidassa keskenään. Jos työnantajalla on valittavana kaksi yhtä pätevää työntekijää, joista toinen tulee aiheuttamaan työnantajalle moninkertaiset kustannukset toiseen nähden, niin ei varmasti ole vaikeaa päättää kumman palkkaa.

Omalla kohdallani olen joutunut kattamaan avustajasta aiheutuneita kustannuksia apurahoilla, ja toisinaan olen joutunut hyväksymään avustajakseni työkavereita, jotka ovat lähteneet muutenkin samaan suuntaan. Se tietenkin häiritsee sekä työkaveruutta (tasa-arvoisuus kärsii) sekä työn tekemistä, kun toinen on koko ajan kiinni toisessa. Jos olen kollegan kanssa reissussa, ja minulla on aamupalaveri mutta kollegalla ei ole, se tarkoittaa sitä, että kollega joutuu minun takiani nousemaan ajoissa ja olemaan skarppina palaverissa, vaikka terveen kollegan kanssa matkustaessaan hän saisi jäädä hotellille nukkumaan. Tällainen ei tee hyvää työsuhteelle. Onneksi en tarvitse apua henkilökohtaisen hygienian alueella!