Kun pääsin vauhtiin vammaisaktivismissani, niin pannaan sitten tuulemaan oikein kunnolla.
Omassa
elämässäni pinnalla ovat henkilökohtaisen avustajan myöntämiseen
liittyvät ongelmat. Käyn töissä, säännöllisesti ja kokopäiväisesti, ja
selviydyn normaalista työpäivästä täysin itsenäisesti avustajakoirani
avulla. Olen kouluttautunut alalle, jolla vammani ei häiritse työn
tekoa, ja etsinyt työn, joka on minulle mielenkiintoinen ja jota pystyn
tekemään.
Käytännössä useimmat haasteelliset työt, joissa
vaaditaan korkeakoulututkintoa (ja jotka siten vaativat vain vähän
fyysistä kykyä) ovat nykyisin kansainvälisiä, ja ennemmin tai myöhemmin
tulee ajankohtaiseksi matkustaminen työn puitteissa.
Matkustamisessa tarvitsen apua enemmän kuin normaalissa päivätyössä.
Tavallisesti en kuljeta mukanani matkalaukullista tavaraa, enkä siirry
jatkuvasti paikasta toiseen. Ulkomailla esteettömyys on usein Suomea
heikompaa, ja lisäksi ulkopaikkakuntalaisena ei tunne kiertoreittejä ja
oikoteitä, joita käyttämällä normaalissa arjessa selviää. Useissa
tapauksissa avustajakoiran mukaan ottaminen on hankalaa maiden välisten
tuontirajoitusten vuoksi ja kun ympäristö on tarpeeksi hankala (esim.
Rooma), ei koiran apu riitä. Työmatkoille tarvitsen siis
henkilökohtaista avustajaa.
Helsingissä sosiaalivirasto on
tehnyt periaatepäätöksen, että henkilökohtaisen avustajan
matkakustannuksia ulkomaille ei korvata, jos kyseessä on työmatka.
Lomamatkalle avustajia on joskus korvattu, mutta sekin on harvinaista
ja vaikea saavuttaa. Henkilökohtainen avustaja ei ole subjektiivinen
oikeus, eli avustajapäätöksiä tehdään määrärahojen puitteissa.
Kuitenkin sen jälkeen kun avustaja on myönnetty, laki velvoittaa
korvaamaan myös avustajan käyttämisestä aiheutuvat välttämättömät
kustannukset. Olen hakenut asiaan myös sosiaalilautakunnan kannan
valitusteitse, ja saanut vastaukseksi, että työmatkojen avustajan
korvaaminen kuuluu työnantajalle.
Samaan aikaan kuitenkin
puhutaan vammaisten työllistymisohjelmista ja kannustetaan vammaisia
henkilöitä opiskelemaan ja kehittämään itseään. Uudelleenkoulutus on
käytäntönä työssä sairastuneille ja vammautuneille, jos se vaan on
mahdollista. Eläkkeelle jäämistä ei suosita, vaan meitä työnnetään
kaikin keinoin työelämään. (No, mielestäni ei laisinkaan kaikin
keinoin, mutta työnnetään kuitenkin.) Tämä on sinällään ihan hyvä asia.
Jos työtä pystyy tekemään, on se mielestäni ihmisen velvollisuus
yhteiskuntaa kohtaan. Lisäksi työ tuo monenlaista henkistä hyvää myös
tekijälleen.
Nämä kaksi asiaa ovat voimakkaasti ristiriidassa
keskenään. Jos työnantajalla on valittavana kaksi yhtä pätevää
työntekijää, joista toinen tulee aiheuttamaan työnantajalle
moninkertaiset kustannukset toiseen nähden, niin ei varmasti ole
vaikeaa päättää kumman palkkaa.
Omalla kohdallani olen joutunut
kattamaan avustajasta aiheutuneita kustannuksia apurahoilla, ja
toisinaan olen joutunut hyväksymään avustajakseni työkavereita, jotka
ovat lähteneet muutenkin samaan suuntaan. Se tietenkin häiritsee sekä
työkaveruutta (tasa-arvoisuus kärsii) sekä työn tekemistä, kun toinen
on koko ajan kiinni toisessa. Jos olen kollegan kanssa reissussa, ja
minulla on aamupalaveri mutta kollegalla ei ole, se tarkoittaa sitä,
että kollega joutuu minun takiani nousemaan ajoissa ja olemaan
skarppina palaverissa, vaikka terveen kollegan kanssa matkustaessaan
hän saisi jäädä hotellille nukkumaan. Tällainen ei tee hyvää
työsuhteelle. Onneksi en tarvitse apua henkilökohtaisen hygienian
alueella!
tiistai, 14. maaliskuu 2006