Huomasin, etten ole blogannut yli viikkoon. Ei ole mitään sanottavaa, mitään ei tapahdu. Koska kaikki (no, ainakin jotkut) haluavat kuulla mitä tänne kuuluu, listaan tämän viikon "ei mitään"-tapahtumat.

Tietoliikenneyhteydet
Ei edistystä. Mies on soitellut T-comille ja kysellyt salasanojen perään, mutta mitään ei vielä kuulu. Wlani-purkki on eteisen pöydällä ja vilkuttelee houkuttelevasti valojaan. Yhteys toiminee, mutta salasanat puuttuvat vielä.

Puhelimessa ollut vika on sen sijaan saatu korjattua, ja voimme taas yhdistyä ulkomaailmaan.

Maaliikenneyhteydet
Junamatkailu on osaltani toistaiseksi ohi. Olemme ostaneet auton. Hienon, ison, farmariauton, jonka nimi on Flipper. Autoliikkeestä lähtiessä minut valtasi ihana vapauden tunne, kun suunta ja nopeus olivat taas omassa hallinnassani. Olen ehdottomasti autoihminen.

Tämä puolentoistakuukauden autoton kausi opetti minulle myös paljon itsestäni. Toki tarvitsen autoa vammani vuoksi, ja vieläpä enimmäkseen vammani vuoksi, mutta kyllä minulla tässä suhteessa on ihan selkeä asennevammakin. Autolla liikkuminen tuo vapautta ja riippumattomuutta, ja tietenkin voin perustella, että koska vammaisuus rajoittaa muutenkin niin paljon, ja että asiat tapahtuvat hitaammin kuin terveellä, se on tärkeää. Tämä olisi kuitenkin tekopyhää. Minä haluan liikkumisen vapauden, haluan auton tuomat mahdollisuudet, mutta ennen kaikkea haluan auton tuoman statuksen ja arvostuksen (kenen silmissä? itseni?). Olen vakuuttunut, että minulla olisi auto, vaikka olisin täysin terve. Tietenkään tämä havainto ei poista auton tärkeyttä vamman puolesta, ei sitä tosiseikkaa, että ilman autoa en etenkään Suomessa selviydy, mutta muutti kyllä omaa asennettani itseeni ja autoiluun.

Kielivaikeudet
Saksan kieli ei suju yhtään sen paremmin kuin viikko sittenkään. Yritän puhua sitä enemmän, myös töissä, mutta se on vaikeaa. Olemme aloittaneet saksankurssin pienryhmässä, ja siitä tuntuu olevan apua. On aina helpompi opiskella strukturoidusti jonkun kontrolloidessa suoriutumista, kuin pelkästään itseoppimisen kautta. En usko, että itsenäisesti istuisin 2 kertaa viikossa 1,5 tunniksi pelkästään pänttäämään saksaa. Työpaikalla harjoittelu on kankeaa, ymmärtäminen kun on mitä on. Aber mann lernt nicht, wenn mann nicht üben.

Seuraavissa polkissa käsittelen ehkäpä aiheita, jotka liittyvät saksalaiseen tehokkuuteen, työkulttuuriin, johtamiseen ja muutamiin muihin työpaikalla esiin tulleisiin asioihin. Mutta koska esimiehestä ei saa puhua pahaa ainakaan työaikana, joudun odottamaan näiden seikkojen paljastusta siihen, kunnes meillä on kotonakin netti.