Vietettyäni viikon konfferenssissa Sisiliassa, esteettömyysasiat ovat taas ajankohtaisia. Monesti sanotaan, että vamman ei saisi antaa vaikuttaa mihinkään, että se on asenteesta kiinni, ja miten hienoa on, että nykyisin on tasavertaiset mahdollisuudet osallistua. Tietenkin tilanne on huomattavasti parantunut siitä, mitä se on ollut joitain kymmeniä vuosia sitten, mutta edelleen ympäristössä ja ihmisten asenteissa on lukemattomia pieniä asioita, joiden korjaaminen mahdollistaisi aidosti tasavertaisen osallistumisen.

Tervetulotilaisuus pidettiin kauniissa, historiallisessa palatsissa, tarkemmin sanottuna sen ala-aulassa, joka oli keskeltä auki taivaaseen saakka. Erittäin hieno ja tunnelmallinen paikka. Portaita oli vain muutama, ja niihin oli rakennettu toimiva luiska, mutta itse piha oli porrastettu keskeltä alemmas. Tarjoilut olivat kaikki ylätasolla, joten niihin oli esteetön kulku, mutta tällaisessa tilassa ihmiset liikkuvat jatkuvasti, ja kun väkeä on paljon, alempi taso oli paljon suositumpi seisoskeluun kuin reuna-alueet.

499672.jpg

Tästä seurasi, että en voinut itse valita, kenen kanssa menen keskustelemaan, ja näissä tilaisuuksissa niin tärkeä verkottuminen oli tällä kertaa riippuvaista siitä, missä kyseinen henkilö sattui seisomaan. En voinut lähestyä ihmisiä itse, vaan oli odotettava, että he tulevat tervehtimään minua. Kuitenkin samaan aikaan normaalit hierarkiasäännöt pätevät eikä professori lähesty alempiarvoista tutkijaa.

Olin matkalla ilman avustajaa. Ystävällinen kollegani oli lupautunut auttamaan minua matkan ajan, eikä kuulemma ollut siitä millänsäkään, mutta minun mielestäni tämä ei ole kestävä eikä oikeudenmukainen ratkaisu. Siinä missä minä olin sidottu kollegani aikatauluihin (monelta menemme aamiaiselle, haluatko lähteä tauolla käymään kaupungilla vai menemmekö nukkumaan päiväunet) myös hän oli sidottu minun toiveisiini. Moniko muu työpari on näin kiinni toisissaan työmatkoilla?

Kollegani lähti päivää aikaisemmin pois kuin minä. Viimeinen ilta oli vapaa, ja iso porukka nuorta väkeä konfferenssista lähti yhdessä illalliselle ja katsomaan paikallista yöelämää. Pyysivät minuakin mukaansa, mutta kun sanoin, etten pärjää ilman, että minua autetaan, he toivottivat mukavaa iltaa hotellihuoneessa. En tiedä pelkäsivätkö he, että eivät osaa auttaa, vai mikä tässä oli takana, mutta jos olisin ollut avustajan kanssa, olisin päässyt illalliselle siinä missä muutkin.

Italian liikenne ja katujen kunto ovat tietenkin asia erikseen, enkä ole niin naivi, että lähtisin vaatimaan täydellistä liikkumisympäristöä kaikkialle maailmaan nyt heti. Sielläkin oli tehty paljon vammaisten liikkumisen hyväksi, mutta köyhyys näkyy kaikessa, eikä esimerkiksi jalkakäytävien korjaus ole ensimmäisenä listalla. Kuljimme ajoradalla, ja selvisimme vallan mainiosti, vaikka paikallinen liikenne onkin varsin kaoottista. Yksin siellä ei kuitenkaan tuolilla ole mitään asiaa minnekään, apua tarvitsee lähes koko ajan.

Kokonaisuutena konferenssi oli suunniteltu varsin esteettömäksi, ja annoin tästä palautetta järjestäjille. Kiittelin paikkavalintoja, ja jätin sanomatta esimerkiksi tervetulotilaisuuden tilasta, koska se oli järjestävän yliopiston päärakennus, ja historiallisesti merkittävä paikka. Sinnekin pääsin sisälle, ja pystyin osallistumaan tilaisuuteen. Tällaisissa tilanteissa uskon positiivisen palautteen voimaan ennemmin kuin epäkohtien osoitteluun. Niistä voi sitten urputtaa vaikka blogissaan.

Lopuksi vielä julkiset kiitokset suomalaiselle kollegalleni, joka hoiti avustustehtäväänsä erinomaisesti!