Olen viime aikoina lukenut saksankielistä rikosromaania Die Farbe Des Himmels. Sitä lukiessani oivalsin jotain saksalaisesta kulttuurista ja elämänmenosta. Keskustelupätkä meni jotakuinkin näin:

Rikostutkija: Missä olitte torstaiaamuna seitsemän ja kahdeksan välillä?
Herra Tohtori: Omassa sängyssäni tietenkin, missä muualla?

Seitsemän ja kahdeksan välillä arkiaamuna kukaan työssäkäyvä suomalainen ei oletusarvoisesti ole enää sängyssä. Meillä työt aloitetaan yleisimmin kahdeksalta, joten seitsemältä suurin osa ihmisistä on vähintään aamutoimissaan, monet jo työmatkalla. Niissäkin työpaikoissa, joissa on liukumaa, monet menevät töihin jo ennen yhdeksää, vaikka ei olisi pakko. Kautta aikain Suomessa on arvostettu aamulla aikaisin heräämistä. Aikainen lintu madon löytää. Ei työ tekevältä lopu, nukkuvalta uni. Aamuntorkku, illanvirkku, se tapa talon hävittää.

Saksassa aikaisin nouseminen ei ole oletusarvo. Se, että nukkuu aamukahdeksaan, ei tee ihmisestä laiskaa. Työhön tullaan täällä paljon myöhemmin kuin Suomessa, vielä yhdeksältäkään ei toimistolla ole mitään yleisöpaljoutta. Liukuma loppuu puoli kymmeneltä, ja useimmat tulevat silloin, tai vähän myöhemmin. Vastaavasti työpaikalla ollaan sitten pidempään, useimmat vähintään kuuteen, monet vielä kauemmin.

Tästä herää kysymys, vaikutankohan minä täkäläisittäin arvioituna laiskalta, kun menen aamulla töihin jo paljon ennen muita, yleensä puoli kahdeksaksi, ja vastaavasti lähden puoli neljän ja puoli viiden välillä, jos mitään kriittistä ei ilmene. Aamullahan siellä ei ole ketään "vahtimassa" että tulen paikalle, ja iltapäivällä, kun muut vasta menevät hakemaan iltapäiväkahvejaan, minä olen jo takki päällä tilailemassa hissiä. Muilla on kellokortti, minulla ei, mikä on tietenkin omiaan herättämään kyttäysmielialaa. Toisaalta olen vierailevana tutkijana myös tietynlaisessa erityisasemassa, jota tässä kohtaa käytän hyväkseni ihan surutta.