Olen saanut useita huolestuneita kysymyksiä junaratamme muuttamisesta. Olin itsekin vähän huolissani siitä, mutta mies ratkaisi asian rakentamalla sille hienon vanerisen kuljetuslaatikon. Laatikko on mittojen mukaan tehty ja rata on hyvin tuettu, joten uskoaksemme sen pitäisi säilyä hyvin ehjänä Suomeen saakka. Taloille ja muulle särkyvälle rakentelin styroksista tukirakenteet kovaan muovilaatikkoon kuljetusta varten. Toivotaan, että näillä varustuksilla pärjätään, eikä tarvitse tehdä suurta osaa työstä uudestaan.
Kuten tästä postauksesta voi huomata, tunnelmat ovat hyvin pakkauskeskeisiä. Laatikoiden teippaamisen ja täyttämisen välissä olen myös hoitanut viranomaisasioita sekä Saksassa että Suomeen päin, levännyt katsomalla Ally McBealia DVD:ltä (ja tuntenut itseni huomattavan selväjärkiseksi) ja yrittänyt nauttia viimeisistä päivistä Stuttgartissa.
Lähteminen täältä on haikeampaa kuin luulin. Paikalliseen työpaikkaan en kaipaa laisinkaan, mutta Saksassa on paljon kivoja juttuja, joita tulee varmasti ikävä. Moni asia toimii täällä paremmin kuin Suomessa - ja moni ei. Päällimmäisenä fiiliksenä on edelleen ilo siitä, että pääsen takaisin kotimaahan, ja uskon että se säilyykin, mutta nyt jo huomaan ajattelevani "viimeisiä kertoja". Suomesta lähtiessäni olin hyvin varma, että tulen vielä takaisin, jos en heti tämän komennuksen jälkeen niin joskus kuitenkin, mutta täältä lähden "lopullisesti". Toki varmasti tulemme lomailemaan Stuttgartissa, ja ehkä joudun tänne työn merkeissäkin matkustamaan, mutta en usko että palaamme tänne asumaan. Tänne jää myös kourallinen ihmisiä, joita tulee ikävä.
Ennen lähtöä tapaamme näitä ystäviä vielä ainakin kerran, kun huomenna pidämme läksiäiset keskustan espanjalaisbaarissa. Espanjalaisessa siksi, että se on toistaiseksi ainoa baari josta olen löytänyt invavessan. Eipä silti, on se ihan kiva baarikin.
Muuttoauto saapuu tiistaina, ja me lähdemme pian sen jälkeen. Vähän jo jännittää.
