Suomielämää on takana vajaa kuukausi ja on loppulauseiden aika.

Asunnon luovutus ja muuttomatka menivät jotakuinkin odotusten mukaisesti. Mitään isoja vahinkoja tai vastoinkäymisiä ei sattunut, ja pääsimme turvallisesti kotiin. Laivalla seisovassa pöydässä liikutuin lähes kyyneliin saakka Valion maidosta, HK:n maksamakkarasta ja graavilohesta.

Suomessa meitä odottikin melkoinen yllätys. Olimme vuokranneet kotimme tuttavallemme. Vuokranmaksussa oli ollut pieniä ongelmia, mutta ihan tätä en uskonut kohtaavani: asunto oli täynnä tavaraa (tyhjeni sitten samana päivänä kun me tulimme), täysin siivoamatta (ja törkeässä kunnossa), lukot vaihdettu, eikä avaimia palautettu. Lukkoseppä veloitti sunnuntaityöstä aika mukavasti, ja siivoukseen meni monta tuntia. Velat on perinnässä. Kyllä hatutti. Onneksi saimme kaiken kuntoon siihen mennessä, kun muuttokuorma saapui, ja pääsimme purkamaan sen suoraan omaan kotiin käymättä välivarastojen kautta.

Suomessa moni asia tuntui aluksi oudolta. Ihmiset vaikuttavat epäystävällisiltä, kun vieraita ei tervehditä, eikä varsinkaan vieraille jutella. Hissit, bussit ja muut julkiset paikat voivat ulkomaalaisesta tuntua aika vihamielisiltä paikoilta, kun me suomalaiset vain tuijotamme jalkoihimme tai seinille, ja vältämme kaikkea puhumista. Minustakin se tuntui hassulta, vaikken sitä vihamielisyydeksi tulkinnutkaan.

Liikenne on saksalaiseen liikenteeseen tottuneelle vaarallista. Auton kanssa pitää olla törkeä, että saa kaistaa vaihdettua, mutta suurin vaara piilee suojatiellä. Saksassa suojatielle astuva jalankulkija on kuningas, jota väistetään aina ja kaikissa tilanteissa. Jos on epäilyskin, että joku saattaisi kenties aikoa yli, autoilija hidastaa ja pysähtyy. Jalankulkijana tähän tietenkin tottui, ja opin myös siihen, että vähiten liikenne häiriintyy kun vain reippaasti menen yli enkä jää odottelemaan siihen saakka kun auto on jo pysähtynyt. Ensimmäisellä viikolla sain aikaiseksi pari vaaratilannetta, mutta onneksi ei mitään sattunut. Nyt olen jo oppinut oman paikkani suomalaisessa liikenteessä - valitettavasti myös siellä ratin takana. Sentään suojateiden huomiointi parani tuon vuoden aikana.

Mutta sitten ne hyvät puolet Suomessa. Kieli. Minä ymmärrän ja minua ymmärretään. Se on ihanaa! Ruoka. Ruoka on hyvää ja laadukasta, ja vaikka hinta aluksi kirpaisikin, maksan mielelläni siitä, että jopa tarjousjauheliha, jonka hinta on saksalaiseen verrattuna törkeän kallis, on syötävää vielä huomennakin. Vihannekset ja kasvikset ovat laadukkaita, ja kotimaiset vieläpä erittäin maukkaitakin. Valmisruokia löytyy jos niitä kaipaa, samoin puolivalmisteita, kuten uusavuttomia ja vammaisia hyödyttävä valmiiksi pilkottu sipulipussi suoraan pakastealtaasta. Ja tärkein kaikista: perhe ja ystävät ovat nyt lähellä.

Työpaikalla paluutani on odotettu ja kalenterini onkin nyt sen mukainen. Mieskin sai jo töitä, ja elämä on sitä myöten mallillaan. Paluushokkia ei vielä ole näkynyt, en tiedä tuleeko joskus myöhemmin.

Itselleni on kovin vaikea käsittää ympäristön reaktioita tähän komennusvuoteen. Monet pitävät sitä jotenkin huippuhienona ja ihmeellisenä asiana, ja meitä kovin etuoikeutettuina, kun olemme päässeet lähtemään. Omassa perheessäni lähteminen on aina ollut normaalia, ja luulenpa, että vanhempani olisivat pettyneet, jos en olisi koskaan asunut ulkomailla edes hetkeä. Olen kasvanut arvostamaan kielitaitoa ja kulttuurista tuntemusta, jota on helpompi hankkia, kun käy välillä asumassa myös muualla.

Kokonaisuutena komennusvuoteni oli erittäin hyvä. Työpaikka ei ollut aivan ihanteellinen, mutta se myös opetti paljon, ja jos nyt pitäisi valita uudelleen, niin lähtisin edelleen. Olen myös avoinna seuraavalle komennukselle tai muulle ulkomaan työskentelylle joskus tulevaisuudessa, mutta sellaista pakottavaa tarvetta lähteä ei enää ole. Ei tunnu, että jää jotain kokematta.

Kannatti lähteä, ja kannatti tulla takaisin.

*****

Tämä ulkosuomalaisen tarina päättyy nyt tähän. Kiitos kaikille mukana eläneille, niille jotka ovat kommentoineet ja myös niille, jotka ovat vain taustalla lukeneet.