Stuttgartin kaupungin liikennelaitos mainostaa esteetöntä julkista liikennettä koko kaupungissa. Jokaiseen liikennevälineeseen pääsee pyörätuolilla - ainakin esitteiden mukaan. Minulla ei vielä ole autoa, joten olen tämän viikon ajan tutustunut tähän esteettömyyteen S-bahnin eli paikallisjunan muodossa. Kotimme on keskustassa, joten lähin S-bahn-asemakaan ei ole kaukana. Siitä pari pysäkinväliä ja olenkin jo yliopiston asemalla, joka taasen on työpaikkaani lähinnä oleva asema. Junamatka ei kestä montaakaan minuuttia, arviolta ehkä 6, mutta kävelymatkoineen ja asemille siirtymisineen työmatka venyy puoleen tuntiin - jos ei eksy.
Mutta siitä esteettömyydestä sitten... Siitä voimme olla montaa mieltä. Valitettavasti minulla ei ole tästä kuva-aineistoa, koska sitä on vähän hankala saada sen puolen minuutin aikana mitä juna pysähtyy asemalla ja ihmisiä juoksee sisään ja ulos. Junan ja laiturin väliin jää noin 10 cm rako, johon tietenkin pyörätuolin pyörät helposti mahtuvat tipahtamaan. Käytän työmatkoillani sähköpyörätuolia, jossa on isohkot etupyörät, joten niiden kanssa pääsen tuosta raosta yli, jos ne eivät mene poikittain. Rako sinällään olisi vielä ihan siedettävä, mutta osassa juna-asema-yhdistelmistä (tämä siis vaihtelee sekä junan että aseman mukaan, samallakin asemalla eri junat ovat eri korkeudella) tämän leveän raon lisäksi junan ja laiturin välillä on tasoero. Pahimmillaan tasoero on ollut niin korkea, etten ole avustamatta päässyt siitä yli, mutta onneksi sillä kertaa mieheni oli mukana. Yksin liikkuessani en ole onneksi jäänyt jumiin, mutta kanssamatkustajille olen aiheuttanut sydämentykytyksiä kerran jos toisenkin.
Geht es? Kann ich Ihn hilfen? (Onnistuuko? Voinko auttaa jotenkin?)
Tämän juna-laituri-asetelman lisäksi jännitystä tuo hissien toimivuus tai toimimattomuus. Useimmilla asemilla on vain yksi hissi kummallakin puolella, niillä asemilla joilla laituri jää junien väliin (eikä siis junat laiturien väliin) voi olla jopa kaksikin. Isoilla, kuten päärautatieasemalla, on toki useampia hissejä. Kotiasemallani on vain yksi hissi, ja siinä laituri on junien välissä, eli kummastakaan suunnasta tultaessa ei pääse ylös hissin ollessa rikki. Tällöin ainoa vaihtoehto on siirtyä seuraavalle asemalle ja kävellä sieltä kotiin.
Tämän viikon aikana olen tehnyt 7 matkaa, joista 3 on häiriintynyt siksi, että hissi on ollut rikki. Lisäksi kaksi matkaa suunnittelin uudelleen, koska tiesin jo, että kotiasemamme hissi ei toimi. Eilen kävimme vakoilemassa, että se on korjattu, joten tänään pääsin taas käyttämään tuttua lähiasemaa.
Esteettömyys on siis suhteellista, enkä täälläkään pystyisi käyttämään julkisia liikennevälineitä ilman apua tavallisen pyörätuolin kanssa. Sähköpyörätuolilla se onnistuu helpommin, mutta on silti jokapäiväinen jännityksen aihe. Ei mitään mukavaa matkantekoa!
Positiivista on se, että koira tottuu nyt hyvin näihin junakuvioihin. Suomessa se ei ollutkaan vielä junalla matkustanut, metrolla ainoastaan, ja silläkin vain 1-2 pysäkinväliä. Lisäksi junalta töihin kävellessä koira saa mukavan aamulenkin. Reittimme kulkee yliopistokampuksen läpi, jossa on laajoja nurmikenttiä, ja koiraa voi pitää vapaana.
Kuukauden päästä muutamme siihen varsinaiseen asuntoon ja silloin viimeistään minulla pitää olla auto. Tämä on ensimmäinen kerta yli 10 vuoteen, kun minulla ei ole jatkuvasti autoa käytössäni, huoltopäiviä lukuunottamatta. On hassua huomata, että autottomuus vähentää omaa liikkumistani, kun joudun käyttämäään joka paikassa sähköpyörätuolia. Autoillessani käytän kelattavaa tuolia, jolla liikun paljon enemmän, kun taas sähköpyörätuolin kanssa ainoa mitä teen, on joystickin kääntäminen.
Otan siis nyt irti kaiken tästä julkisesta liikenteestä minkä saan, sillä auton oston jälkeen tuskin enää paljon junia käytän.
