En muistanutkaan, miten paljon paperisotaa vammaisuus vaatii. Olen nyt byrokratiakierteessä, jonka tarkoituksena on saada Schwerbehindertenausweis, todistus vaikeavammaisuudesta. Sillä saa jotain etuja esimerkiksi julkisessa liikenteessä, mutta mikä tärkeintä, sillä voi todistaa olevansa vammainen. Todistelu, se on kuulkaas tärkeää täällä Saksassa. (Tätä todistusta tarvitaan, että saamme asua siinä asunnossa, johon meillä on jo vuokrasopimus ja jonka tulorajat ylitämme.)

Osasin ihan itse kysyä kaupunginkansliasta miten tätä maagista todistusta haetaan. Lomake piti noutaa toisesta kansliasta, josta mieheni sen kävi ystävällisesti eräänä päivänä hakemassa. Katsoin hetken lomaketta, ja totesin, että tarvitsen apua. Suomessa ollessani olen täytellyt lomakkeita niin sosiaalitoimeen kuin KELAllekin, ja oppinut, että saman asian voi sanoa kovin monella tavalla, ja vain osa näistä tavoista tuottaa toivotun tuloksen. Oma fyysinen kunto ja toimintakyky pitää siis pystyä kuvaamaan oikeilla sanamuodoilla, jotta lukijalle jää samansuuntainen käsitys kuin mitä todellinen tilanne on.

Saksalainen ystäväni oli aikaisemmin maininnut minulle, että täällä on "vammaisneuvojia", jotka auttavat vammaisia tässä pykälien ja hakemusten viidakossa. Onhan sille ihan suomalainenkin sana, sosiaalityöntekijä. Kollegani soitti kaupungin sosiaaliviraston vaihteeseen, ja selvitti oikean työntekijän ja hänen puhelinnumeronsa. Itse sitten soitin tälle neuvojalle ja selvitin asiani (saksaksi). Kävi ilmi, että puhelimitse ei voi auttaa juuri missään, pitää tavata. Varasin ajan. Toistin sovitun ajankohdan ainakin kolmesti, jotta olin varma, että ymmärrämme samoin.

Otin töistä aamupäivän vapaata ja suihkaisin sähköpyörätuolillani sosiaalitädin juttusille. Hän oli mainostanut puhuvansa myös englantia, mutta onneksi minä puhun myös saksaa, sillä ne lupaukset olivat melko tyhjiä. Sanakirjat meillä kuitenkin oli molemmilla, hänellä saksa-englanti ja minulla saksa-suomi. Kahden tunnin päästä olin saanut selville, että tarvitsen tuoreen lääkärintodistuksen, vaikka vammani ei ole muuttunut mihinkään. Onneksi sellainen oli jo tulossa postissa, sillä kaukaa viisaana olin vielä Suomessa ollessani pyytänyt lääkäriltäni varmuuden vuoksi todistuksen.

Tarvitsen kuitenkin myös paikallisen lääkärin todistuksen. Nytpä siis etsin lääkäriä, jolle voisin varata ajan, mutta sepäs ei olekaan niin helppoa. Mistä löydän vieraassa kaupungissa lääkärin, kun en tunne systeemiä eivätkä kollegani suostu suosittelemaan minulle lääkäriä. Lisäksi tarvitsisin oman erityisalueeni lääkäriä, mutta onneksi siinä potilasyhdistys voi auttaa. Sellainen löytyi netistä!

Suomalainen todistuskin saapui, ja on matkalla kääntäjälle. Kiitos netin, löysin kääntäjänkin varsin helposti, ja kävi ilmi, että olimmekin jo aikaisemmin vanhoja tuttuja. Hyvä niin, helpottaa yhteistyötä (minkä lisäksi yhteinen äidinkieli auttaa myös paljon).

Tämä tarina on esimerkki siitä, miltä asiat vieraalla maalla tällä hetkellä tuntuvat. Vaikeilta ja monimutkaisilta. Kulttuurishokki (?) nostaa päätään, kaikki tuntuu työläältä ja energiaa ei ole juuri mihinkään. Töissä teen tuttuja asioita, ja vaikka ne ovatkin vaikeita ajoittain, ne ovat tutulla tavalla vaikeita, ja osaan ratkaista niitä. Työn ulkopuolella elämä on vähän raskaan oloista juuri nyt. Tiedän kuitenkin, että tämäkin vaihe menee aikanaan ohi.

Mutta niin... Asuntoasia on ratkennut siten, että pääsemme tämän viikon lopulla muuttamaan uuteen kotiin, joka on jo valmis. Siellä on kivan näköistä, avaraa ja valoisaa. Ylitämme tulorajat, mutta se ei näytä haittaavan. Minulla ei vielä ole tuota vammaisuuslupaakaan, mutta ilmeisesti pyörätuolin näkeminen riitti tässä kohtaa. Epäilen, että vielä tulee yllätyksiä, mutta niitä hoidellaan sitten sitä mukaa, kun niitä tulee.

Tästä kaikesta huolimatta nautin olostani täällä - me molemmat nautimme.