Jenni-Juulia kirjoitti hiljattain nimistä ja nimityksistä joita meistä vammaista saa ja ei saa käyttää. Siellä vilahteli vammaista ja vammasta, rajoitteita ja haasteita, erityisiä tarpeita ja rullatuolejakin. En itse kommentoinut postausta JJ:n blogissa, mutta näytin sitä muutamalle terveelle (niin ei saa sanoa, pitää sanoa vammattomalle) ystävälleni, ja kysyin mielipiteitä. Sain hyviä kommentteja, ja niistä taas uusia ajatuksia.

Itselleni tuli ensimmäiseksi tuosta postauksesta mieleen, että mikä JJ tai kukaan muukaan on sanomaan, miksikä minua saa sanoa. Jos joku tykkää, että häntä sanotaan vampiksi, niin mikäs siinä, mutta itsestäni käytettynä kokisin sen loukkaavaksi sanan muiden konnotaatioiden takia. En myöskään pidä sanaa rampa kovin fiksuna valintana, mutta toisaalta liikunta- ja toimintarajoitteiset eivät haittaa minua yhtään, vaan käytän niitä itsekin.

Eräs ystäväni kysyi, miksi ylipäänsä pitää kutsua joksikin? Miksi pitää edes mainita, että toinen on erilainen. Tämä on tietenkin totta kun puhutaan vaikkapa kolmannelle kaverille jotain minusta. Voi sanoa "eräs ystäväni" tai "Tassu" jos olen kolmannellekin tuttu, kun kerrotaan vaikka että olin pitänyt lukemastani kirjasta. Mutta jos kerrotaan vaikka miten "spurgu yritti väkisin auttaa ystäväni ylös mäkeä, vaikka pääsee se itsekin", ei asia oikein valkene, jos pyörätuolista ei mainitse. Tai jos olemme vaikka yhdessä kolmannen henkilön kanssa tekemässä jotain, johon liittyy liikkumista jonnekin, tai jotain muita seikkoja, joissa vamman aiheuttamalla toimintarajoitteella on merkitystä. Ja usein ihmiset haluavat muutenkin kertoa toisistaan asioita, ja silloin niille pitää olla nimet.

Tuttavani sanoi tähän kysymykseen, että ihan sama mitä sanotte, minä käytän niitä sanoja, mihin olen tottunut, eikä minua teidän mielipiteenne kiinnosta. Ihan sama onko invalidi, rullatuolipotilas tai vajakki huonoja sanoja, hän käyttää niitä siinä missä neekeriä ja mustalaistakin. "Ei se sana vaan se tarkoitus." Minusta tuo on huono peruste, ja osoittaa piittaamattomuutta kanssaihmisiä kohtaan. Jos tietää tietyn sanan loukkaavan kohderyhmää (rullatuolipotilas vammaisia) niin miksi sitä pitää jääräpäisesti käyttää? Se on alentavaa, epäkohteliasta ja tylyä.

Mutta loppujen lopuksi merkitys on se mikä ratkaisee, ei se sana mitä käytetään. Hyvä ystäväni soitti minulle tänään kertoakseen, että oli katsellut edelliskesäisiä mökkikuvia reissulta, jossa minäkin mieheni kanssa olin mukana. Ääni täynnä lempeyttä ja hieman yllätystä hän kommentoi kuvaa, jossa istuin terassilla pyörätuolissa: "tajusin, että sähän olet vammanen".

Paha, paha sana, ja niin sydäntä lämmittävä sisältö. Olennaista minussa ei ole se, mikä näillä "hyvillä" ja "huonoilla" sanoilla on määritettävissä, vaan jokin ihan muu.