Kaikki tavarat on lajiteltu säästettäviin ja poisheitettäviin, ja säästettävät on pakattu somasti pahvilaatikoihin. Huonekalut on purettu osiksi ja suojattu. Tänä aamuna sängyn petauksen sijaan otimme peitot, tyynyt ja lakanat, ja sulloimme ne valtavaan muovisäkkiin.

Muuttofirman mies tuli aamulla, ja kantaa nyt tavaroitamme autoon. Kollegansa piti tulla Suomesta aamukoneella, mutta jatkolento oli peruttu ja kollega jäi Kööpenhaminaan. Niinpä meillä on nyt valtava muuttoauto ja yksi mies, joka lastaa koko kuormamme. Hyvä asenne sillä on: totesi vaan iloisesti, että onneksi on aikaa, kun tänään ei vielä tarvitse kämpän olla tyhjänä!

Tänään muutamme hotelliin, josta käsin hoidamme viralliset muuttokuviot Abmeldungeineen päivineen. Saksassa pitää ilmoittaa kaupungin kansliaan aina kun on muuttanut, ja jos muuttaa ulkomaille, pitää sekin ilmoittaa. Saksan sisällä uusi muuttoilmoitus riittää, eikä tätä "poisilmoitusta" tarvita. Koska siellä pitää molempien olla henkilökohtaisesti paikalla, menemme sinne huomenna.

Tätä muuttoilmoitusta vastaan saamme sitten irtisanoa puhelimet ja internetit, jotka on tehty 12 tai 24 kk sopimuksilla. Olisimme tietenkin ottaneet lyhyemmän tai rajoituksettoman sopimuksen, jos se olisi ollut mahdollista, mutta tämä maa tuntuu toimivan määräaikaisilla sopimuksilla erityisesti kuluttajapalveluiden kanssa (puhelimet, internet, vakuutukset...). Vasta todiste ulkomaille muutosta päästää sinut irti sopimuksesta.

Tämä on viimeinen postaus täältä Saksan kodista. Jos hotellissa on järkevän hintainen netti, voi olla että sieltä tulee vielä päivitystä, mutta tämän asunnon bloggaukset on nyt tehty. Laatikkokasat hupenevat vähä vähältä muuttoauton uumeniin ja olo alkaa tuntua jo hiukan haikealta.

Fasaanipiha kiittää ja kuittaa.

Koti on melkein pakattu. Työhuoneen käyttötarkoitus on muuttunut pahvilaatikkovarastoksi, ja olohuoneesta on tullut kodin sydän, jossa kaikki toiminta nukkumista ja peseytymistä lukuunottamatta tapahtuu. Koira on jälleen ahdistunut muuttamisesta, ja pitää huolen siitä, että pysyy koko ajan joko minun tai miehen lähellä. Kissa nauttii pahvilaatikoista, ja käy tutkimassa lähes jokaisen jos vaan ehtii. Eilen olin vahingossa sulkea sen mattolaatikkoon, jonne se oli viattomasti käynyt päiväunille.

Olen saanut useita huolestuneita kysymyksiä junaratamme muuttamisesta. Olin itsekin vähän huolissani siitä, mutta mies ratkaisi asian rakentamalla sille hienon vanerisen kuljetuslaatikon. Laatikko on mittojen mukaan tehty ja rata on hyvin tuettu, joten uskoaksemme sen pitäisi säilyä hyvin ehjänä Suomeen saakka. Taloille ja muulle särkyvälle rakentelin styroksista tukirakenteet kovaan muovilaatikkoon kuljetusta varten. Toivotaan, että näillä varustuksilla pärjätään, eikä tarvitse tehdä suurta osaa työstä uudestaan.

 

Kuten tästä postauksesta voi huomata, tunnelmat ovat hyvin pakkauskeskeisiä. Laatikoiden teippaamisen ja täyttämisen välissä olen myös hoitanut viranomaisasioita sekä Saksassa että Suomeen päin, levännyt katsomalla Ally McBealia DVD:ltä (ja tuntenut itseni huomattavan selväjärkiseksi) ja yrittänyt nauttia viimeisistä päivistä Stuttgartissa.

Lähteminen täältä on haikeampaa kuin luulin. Paikalliseen työpaikkaan en kaipaa laisinkaan, mutta Saksassa on paljon kivoja juttuja, joita tulee varmasti ikävä. Moni asia toimii täällä paremmin kuin Suomessa - ja moni ei. Päällimmäisenä fiiliksenä on edelleen ilo siitä, että pääsen takaisin kotimaahan, ja uskon että se säilyykin, mutta nyt jo huomaan ajattelevani "viimeisiä kertoja". Suomesta lähtiessäni olin hyvin varma, että tulen vielä takaisin, jos en heti tämän komennuksen jälkeen niin joskus kuitenkin, mutta täältä lähden "lopullisesti". Toki varmasti tulemme lomailemaan Stuttgartissa, ja ehkä joudun tänne työn merkeissäkin matkustamaan, mutta en usko että palaamme tänne asumaan. Tänne jää myös kourallinen ihmisiä, joita tulee ikävä.

Ennen lähtöä tapaamme näitä ystäviä vielä ainakin kerran, kun huomenna pidämme läksiäiset keskustan espanjalaisbaarissa. Espanjalaisessa siksi, että se on toistaiseksi ainoa baari josta olen löytänyt invavessan. Eipä silti, on se ihan kiva baarikin.

Muuttoauto saapuu tiistaina, ja me lähdemme pian sen jälkeen. Vähän jo jännittää.

Väliaikatiedotteena koiran tassusta huolehtiville voin kertoa, että tassu on paranemaan päin. Haava on syvä ja näyttää kipeältä, mutta se ei ole tulehtunut, eikä tunnu häiritsevän koiraa millään tavalla. En enää sido haavaa, koska se tuntuu paranevan parhaiten ihan ilma- ja vesihoidolla. Lenkkien jälkeen suihkutellaan pitkään juoksevan veden alla, mikä sekä puhdistaa että edesauttaa haavan umpeutumista, ja muuten tassu saa olla ihan vapaasti. Onneksi se ei nuole haavaa, joten ei tarvitse mitään kaulureita alkaa koiralle virittelemään.

Kurja puoli tässä on lähinnä se, että en voi päästää sitä juoksemaan vapaana ettei haava repeäisi liikaa, ja se taas rasittaa kovasti koiran päätä. Pitäisi päästä purkamaan energiaa juoksemiseen, varsinkin kun se on tottunut juoksemaan pitkiä lenkkejä vapaana joka päivä. Sen sijaan teemme nyt päätä vaivaavia juttuja, joissa ei liikuta paljon, jotta koira ei menisi ihan pitkin seiniä täällä sisällä.

Aamiaisella huomasin, että lattialla on tuoreita verijälkiä. Miehen kanssa olimme suhteellisen varmoja, että kummankaan meidän verta se ei ole, joten tarkastimme eläinkunnan. Vasta kahdeksas karvainen tassu, joka kuului koiralle,  paljasti ammottavan haavan anturassa. Ilmeisesti koira on aamulenkillä astunut lasiin tai johonkin muuhun terävään.

Mietin hetken, vienkö koiran lääkäriin, mutta koska anturaa ei voi ommella, päätin hoitaa sen kotikonstein. Betadinea puhdistukseen, vähän spraylaastaria sulkemaan haavan, puuvillakangas suojaksi ja idealside päälle. Hyvä tuli. Koomista oli se, että ennen sitomisoperaatiota koira ei aristanut tassuaan yhtään, ei vaikka tutkin ja räpelsin sitä. Betadinesta ei välittänyt mitään, ennen kun sitä tipahti sen korvallekin. Spraylaastari kirvelee ainakin ihmisellä ihan hirveästi, mutta sekään ei aiheuttanut ongelmia. Siinä vaiheessa kun kieputin idealsidettä tassuun, koiran hermot olivat jo aika tiukalla ja paikallaan makaaminen tympi.

Mutta kun vapautin koiran hoitotoimenpiteestä, se oli surkeuden huippu! Side tassussa ei voi kävellä, eikä maatekaan pääse kunnolla, kun tassu on niin rampautunut. Nyt se makaa sohvalla ja nurputtaa välillä, ja on erityisen surkea. Ehkä poikakoiraa hävettää tuo punainen side?

Sain Leenalta RGB-napin, kiitos!

Ideaan kuuluu, että minä vastavuoroisesti nimeän minun rokkaavat blogituttuni.

Tavallinen. Omassa tavallisuudessaan erityisen erityinen. Minulle myös muuta kuin blogituttu, mutta ei kai se kiellettyä ole?

Kafkakoski. Jo nimimerkin valinta osoittaa tiettyä rokkaavuutta, ja vaikutelma paranee postaus postaukselta.

Mau. Äärimmäisen positiivinen ihminen, joka jaksaa jakaa valoa myös lähimpiinsä. Ja meihin, jotka olemme vähän kauempanakin. Eikä pelkää olla poliittisesti epäkorrekti, ihanaa!

Minna. Uusi tulokas Stuttgartissa, ja jo hyvin mukana menossa. Avartaa omia näkökulmiani tutkimusalallaan ja tarjoaa virkistävää keskustelua ja ajattelemisen aiheita.

Viides nappulani onkin sinisävyinen, ja menee aputassu Jamille ja isännälleen.

Päivät vähenevät. Muuttoauto lähtee kolmen viikon päästä, ja me itse muutamaa päivää myöhemmin. Neljän viikon päästä tähän aikaan olemme jo reippaassa vauhdissa purkamassa muuttolaatikoita omaan kotiimme. Toivottavasti.

Olen lukenut useita ulkosuomalaisten blogeja, joiden kirjoittajat ovat ensin muuttaneet ulkomaille ja sittemmin takaisin Suomeen. Useimmissa niissä päällimmäisiä huolenaiheita ovat pakkaaminen, viimeisten muistoesineiden osto kohdemaasta, mahdollisesti asunnon hankinta kotimaassa, jäähyväisten jättäminen ja toisaalta innostunut odotus muutosta. Näitä samoja asioita käydään nyt meilläkin läpi, mutta sen lisäksi vammaisuuteni antaa muuttoon erityissäväystä.

Tarvitsen normaalissa elämässäni paljon apua. Täällä Saksassa asia hoituu kylmällä rahalla - maksa itse taksisi, palkkaa kotipalveluyritys siivoamaan, orjuuta ystäviäsi kunnes sinulla ei enää ole niitä - mutta Suomessa saan yhteiskunnalta tukea elämiseni ja olemiseni järjestämiseen. Se on äärimmäisen hyvä asia, en kiistä sitä laisinkaan ja otan sata kertaa mieluummin Suomen papereita pyörittävän järjestelmän* kuin Saksan varallisuuden mukaan eriarvoistavan, mutta tässä vaiheessa kun jokainen tukitoimi pitäisi muistaa kerralla hakea ja perustella, se tuntuu hiukan raskaalta.

Koska komennukseni oli vain vuoden, olen säilynyt koko ajan Suomen sosiaaliturvan parissa. Tämä tarkoittaa sitä, että KELA on maksanut terveydenhuoltoni myös täällä, ja olen ollut myös suomalaisten sosiaalipalveluiden kohteena. Ulkomaille näitä palveluja ei tietenkään myönnetä, mutta tässä tapauksessa etu tulee siitä, että asiakassuhteeni sosiaalivirastoon ei ole koskaan katkennut. Minulla on ennestään voimassaolevat päätökset sekä kuljetuspalvelusta sekä henkilökohtaisesta avustajasta. Muutan takaisin samaan kaupunkiin kuin mistä lähdin, joten oletin, että asia on sillä hyvä ja voin alkaa etsiä itselleni avustajaa. Onneksi tarkistin.

Muutan Helsingissä alueelta toiselle, ja nämä päätökset eivät kuulemma siirrykään sujuvasti, vaan ensin pitää ottaa yhteyttä uuden alueen sosiaalityöntekijään. Olisin joka tapauksessa ottanut häneen yhteyttä ja sopinut tapaamisesta kun pääsen Suomeen saakka, mutta nyt joudun luottamaan ensikosketuksen puhelimen varaan. Lisäksi puhelinaikaa on vain tunti arkiaamuisin, klo 9-10, joka minun ajassani sijoittuu klo 8-9. Lomalaiselle tuskaisen aikaisin, mutta tietenkin sitä yhtenä aamuna herää. Ensimmäinen kontakti on kuitenkin tärkeä, enkä olisi halunnut tehdä sitä ihan näin.

Suhtaudun luottavaisesti siihen, että jo tehtyä avustajapäätöstä ei kumota, ja voin etsiä itselleni uuden avustajan syksyä varten. Aloitin jo hahmottelemaan työpaikkailmoitusta. Vaikka olenkin kirjoittanut niitä useita aikaisemmin, se tuntuu aina yhtä hankalalta, ihan kuin senssi-ilmoitusta kirjoittaisi.


Kuten näkyy, vielä ei ole valmista tullut. Mutta jos joku blogin lukijoista kaipaa osa-aikaista työpaikkaa, niin sähköpostia vaan Gmailiin tulemaan, tunnus on tassutus. Ei se hullu ole joka pyytää osaa...

*Osaavat ne papereita pyörittää tässäkin maassa. Ehkä jopa enemmän kuin kotona. Mutta arjesta selviämiseen niiden pyörittely ei auta yhtään.

Jenni-Juulia kirjoitti hiljattain nimistä ja nimityksistä joita meistä vammaista saa ja ei saa käyttää. Siellä vilahteli vammaista ja vammasta, rajoitteita ja haasteita, erityisiä tarpeita ja rullatuolejakin. En itse kommentoinut postausta JJ:n blogissa, mutta näytin sitä muutamalle terveelle (niin ei saa sanoa, pitää sanoa vammattomalle) ystävälleni, ja kysyin mielipiteitä. Sain hyviä kommentteja, ja niistä taas uusia ajatuksia.

Itselleni tuli ensimmäiseksi tuosta postauksesta mieleen, että mikä JJ tai kukaan muukaan on sanomaan, miksikä minua saa sanoa. Jos joku tykkää, että häntä sanotaan vampiksi, niin mikäs siinä, mutta itsestäni käytettynä kokisin sen loukkaavaksi sanan muiden konnotaatioiden takia. En myöskään pidä sanaa rampa kovin fiksuna valintana, mutta toisaalta liikunta- ja toimintarajoitteiset eivät haittaa minua yhtään, vaan käytän niitä itsekin.

Eräs ystäväni kysyi, miksi ylipäänsä pitää kutsua joksikin? Miksi pitää edes mainita, että toinen on erilainen. Tämä on tietenkin totta kun puhutaan vaikkapa kolmannelle kaverille jotain minusta. Voi sanoa "eräs ystäväni" tai "Tassu" jos olen kolmannellekin tuttu, kun kerrotaan vaikka että olin pitänyt lukemastani kirjasta. Mutta jos kerrotaan vaikka miten "spurgu yritti väkisin auttaa ystäväni ylös mäkeä, vaikka pääsee se itsekin", ei asia oikein valkene, jos pyörätuolista ei mainitse. Tai jos olemme vaikka yhdessä kolmannen henkilön kanssa tekemässä jotain, johon liittyy liikkumista jonnekin, tai jotain muita seikkoja, joissa vamman aiheuttamalla toimintarajoitteella on merkitystä. Ja usein ihmiset haluavat muutenkin kertoa toisistaan asioita, ja silloin niille pitää olla nimet.

Tuttavani sanoi tähän kysymykseen, että ihan sama mitä sanotte, minä käytän niitä sanoja, mihin olen tottunut, eikä minua teidän mielipiteenne kiinnosta. Ihan sama onko invalidi, rullatuolipotilas tai vajakki huonoja sanoja, hän käyttää niitä siinä missä neekeriä ja mustalaistakin. "Ei se sana vaan se tarkoitus." Minusta tuo on huono peruste, ja osoittaa piittaamattomuutta kanssaihmisiä kohtaan. Jos tietää tietyn sanan loukkaavan kohderyhmää (rullatuolipotilas vammaisia) niin miksi sitä pitää jääräpäisesti käyttää? Se on alentavaa, epäkohteliasta ja tylyä.

Mutta loppujen lopuksi merkitys on se mikä ratkaisee, ei se sana mitä käytetään. Hyvä ystäväni soitti minulle tänään kertoakseen, että oli katsellut edelliskesäisiä mökkikuvia reissulta, jossa minäkin mieheni kanssa olin mukana. Ääni täynnä lempeyttä ja hieman yllätystä hän kommentoi kuvaa, jossa istuin terassilla pyörätuolissa: "tajusin, että sähän olet vammanen".

Paha, paha sana, ja niin sydäntä lämmittävä sisältö. Olennaista minussa ei ole se, mikä näillä "hyvillä" ja "huonoilla" sanoilla on määritettävissä, vaan jokin ihan muu.

Ihmettelin kovasti, kun edellisen postaukseni kommentteihin oli jätetty lähestulkoon hyvästejä muistuttavia viestejä. Tänään luin tuon vanhan postauksen uudestaan ja ymmärsin paremmin. Otsikosta lähtien se julistaa loppumista, ja luonnollisesti monet ovat tulkinneet sen blogin loppumiseksi. Hyvänen aika, ei nyt sentään! Kyse oli vain viimeisestä työpäivästä!

Edessä on koko elokuun mittainen loma Saksassa. Kuun lopussa muutamme täältä pois, joten pari viimeistä viikkoa on varmaankin aika tavalla muuttokeskeistä touhua. Nyt ollaan vielä ihan vapaalla, ja voin hyvällä omallatunnolla sanoa, että en ole tehnyt mitään. Ja se tuntuu hyvältä.

"Ei mitään" tarkoittaa minun tapauksessani kaikenlaista. Olen lukenut (uusin Harry Potter, jotain englanninkielistä hömppää jota en edes muista, Narnian tarinat...), katsonut DVD:ltä sarjoja (Tahdon asia, Ally McBeal, 1. tuotantokausi menossa) ja netistä Pasilaa, tehnyt pitkiä peltolenkkejä koiran kanssa, treenannut koiraa, rakentanut junarataa (kuvia tulossa joskus, kameramies on myös lomalla) ja nukkunut. Kovin on ollut vaikeaa päästä työasioista ja niiden ajattelusta irti, mutta toisaalta unirytmin keikauttaminen iltayöpainotteiseksi on sujunut varsin tuskattomasti.

Muuttojuttuja selvittelen rauhalliseen tahtiin, ja pakkaaminen aloitetaan vasta lähempänä muuttoa. Sen luulisi olevan helpohkoa nyt, kun kaikki otetaan mukaan, eikä roskiin heitettävää ole kovin paljon kertynyt. Sitä ennen on ohjelmassa vielä pari matkaa, ainakin Berliini ja Praha, ja sitä lomailua.

Kommenteissa toivottiin myös paluumuuttoraporttia ja tunnelmia Suomesta muuton jälkeen. Olen ajatellut niitäkin laitella ajan ja viitsimisen puitteissa, vaikka Suomessa odottaneekin melkoisen tiukka työputki.

Vuosi sitten olin kuvitellut, että tämä päivä olisi ollut haikea, ehkä jopa muutaman kyyneleen arvoinen. Viimeinen työpäivä komennustyöpaikassani.

Tavarat on pakattu, järjestelen vielä viimeisiä tiedostoja ja poltan CD:lle tuloksiani, jotka jäävät jälkipolvien käyttöön. Työhuoneeni seinällä roikkuu vielä suomalaista luontoa kuvaava kalenteri, jonka tätä päivää kuvaava ruutu on merkitty iloisen vihreällä, ja sen vieressä käsin kirjoittamani paperi akkusatiivin ja datiivin taivutuksista (der-den-dem) ja prepositiolistoista (durch, für, gegen, ohne, um). Tänne tuomani kahvikuppi on sosialisoitu muiden käyttöön, ja jätän sen hyvillä mielin tänne itsestäni muistuttamaan - vaikkei kukaan tiedäkään, että se oli minun tuomani.

Tunnelma on kaikkea muuta kuin haikea. Heti aamusta uusi kollegani sai minut raivon partaalle kertomalla, että raportti, jonka olin hänelle laittanut, oli ala-arvoisen huono, koska yhdestä kuvaajasta puuttui x-akselin yksikkö. Kuvaajasta, jonka akselit ovat päivänselvät ihmiselle, joka asian tuntee. Totta kai ne yksiköt pitää siellä olla, mutta se, että tämä sankari ei taulukkoa ymmärtänyt, ei vielä tee siitä ala-arvoista, ei taulukosta, eikä varsinkaan koko raportista.

Minun työtäni jää tänne jatkamaan vastavalmistunut nulikka, jolla on itsetuntoa ja röyhkeyttä enemmän kuin koko muulla porukalla yhteensä. Jopa lähtiessäni, hän yrittää painostaa minua antamaan keskeneräisen väitöskirjani luonnokset hänelle "opetustarkoituksessa", eikä laisinkaan ymmärrä, kun kieltäydyn julkaisemattomien tulosten luovuttamisesta. Eihän hän niillä kuulemma mitään tekisi.

Jätän tämän työpaikan ilolla, ja palaan tyytyväisenä takaisin omaan työhöni Suomessa. Työpaikalle, jossa minua ja osaamistani arvostetaan, jossa kommunikaatio on yksinkertaista, johtaminen toimii, ja ihmisten erilaisia ominaisuuksia osataan sekä arvostaa että ottaa huomioon siten, että kaikilla on mahdollisimman hyvä olla töissä.

Tämän työvuoden aikana olen tietenkin myös oppinut jotain. Olen oppinut sietämään erilaisia ihmisiä ja erilaisia toimintatapoja ainakin edessäpäin, ja silloin tällöin jopa nähnyt erilaisuudessa vahvuuksia. Olen varmempi omista perusarvoistani erityisesti työympäristössä: rehellisyys, avoimuus, työkavereitten tasavertainen kohtelu ja toisten huomioiminen. Onneksi saan tehdä töitä työpaikalla, jolla muutkin ajattelevat suurin piirtein näin.

Muutaman tunnin päästä aloitan hyvin ansaitun kesäloman. Suunnitelmissa on Harry Potteria, uimista, lähialuematkailua ja rentoutumista. Blogi päivittyy kun päivittyy. Varmasti lupaan vielä loppupostauksen lähempänä muuttoa, siellä kuun lopussa sitten.

Sain 7 faktan haasteen sekä Tavalliselta että Birkeltä, kiitos molemmille. Pelkkä termi 7 faktaa aloitti päässäni heti Mikko Kuustosen biisin Aurora:

Ihan noin epätoivoisissa fiiliksissä täällä ei mennä, mutta biisi on hyvä.

Mutta tästä lähtee faktatykitys

1. Nautin vapaapäivänäni kiireettömästä kuljeskelusta kaupungilla.
2. Kirjoitan mielelläni kirjeitä käsin.
3. Osaan uida.
4. En tupakoi.
5. Olen hyvä paistamaan lettuja, eikä lettukesteilläni letut varmasti lopu kesken!
6. Tunnen asuinkaupungistani paremmin metsät ja peltotiet kuin kaupungin keskustat ja valtaväylät.
7. Tuhlaan rahaa kenkiin.

Haaste lähtee bloggareille seitsemään eri maahan: Kafkakoski Espanjasta, Mau Saksasta, Linnunradan Liftari Thaimaasta, Kotirouva Kiinasta, Anna Amerikasta, Maurelita Ranskasta ja Kaura Suomesta.

Mistä puhuvat toisilleen ennestään tuntemattomat suomalaiset tutustuessaan illallisella projektin aluksi? Ilmasta, oluesta, ja autoista tietenkin.

Mille nostetaan maljaa? Ilmalle, oluelle, hyvälle reissulle, jokaiselle pöydässä olijalle yhdessä ja erikseen, eri syistä. Sille, ettei kukaan ole Raumalta. Ja tietenkin Juicelle.

Ei elämästä selviä hengissä, ei ainakaan missään jengissä.

Tänään valmistui useamman viikon työn jälkeen ensimmäinen nurkka junaradan maisemoinnista. Kiskojen asennus on edelleen kesken, joten keskityn niihin osiin, joihin kiskot eivät suoraan vaikuta.

Tästä lähdettiin:


Tarvikkeina pala sinistä eristelevyä, veitsi, akryylimaaleja, sivellin, liimaa, sirotetta, sammalta ja vähän rautalankaa. Tavoitteena rakentaa vuori, jonka päällä laiduntaa lampaita, ja tietenkin paimen koirineen päivystää laumaa.

Tässä on lopputulos. Mittakaavahan on 1:160, eli sentti mallissa vastaa 160 senttiä luonnossa. Paimen on reilun sentin korkea, ja muut sitten samaan skaalaan. Kaikki muu on itse tehtyä, paitsi hahmot.

Viime aikoina saksalaisten omituisuuksien raportointi on jäänyt vähän vähemmälle. Ehkä siksi, että iso osa niistä tuntuu jo ihan normaaleilta, vaiko siitä, että emme ole tehneet paljon mitään. Tiedä häntä, mutta nyt tuli pari erikoista havaintoa ihan kertarysäyksellä. Seuraavassa esittelen kaksi saksalaisen kodin tärkeää esinettä.


1. Munalukko

Maauimaloissa ja kuntosaleilla on lokeroita, joihin voi jättää vaatteensa ja tavaransa vierailunsa ajaksi, aivan kuten Suomessakin. Poikkeuksena on ainoastaan se, että täkäläisissä lokeroissa ei ole lukkoja laisinkaan, vaan pelkät rinkulat, joista oman munalukon voi pujottaa läpi. Tämän seurauksena päädyimme ostamaan miehelle munalukon, se kun meni kirjautumaan kuntosalille vuosijäseneksi. (Ja kyllä, muisti ottaa paperille lupauksen että jäsenyydestä pääsee eroon maastamuuton takia.)



2. Ilmatiivis säilytyspurkki

Toinen joka kodin tarvekapine on ilmatiivis säilytyspurkki, oikeamminkin useita sellaisia. Emme olleet tietoisia täkäläisestä hyönteisongelmasta ennen kuin jouduimme sen omakohtaisesti kokemaan, mutta jälkiviisaasti monet ovat kyllä meitä tästä valistaneet. Kuulemma jo kaupassa ostetuissa jauhoissa ja muissa kuivatuotteissa on usein "koita" (en tiedä sen oikeaa nimeä), tai ainakin niiden munia. Tästä syystä kaikki (avatut) kuivatuotteet tulee säilyttää ilmatiiviissä rasioissa tai hyvin suljetuissa muovipusseissa. Erityistä herkkua näille otuksille ovat pähkinät ja suklaa.

Kaihoisasti katsoin eilen herkkuruokien vuorta, joka päätyi roskikseen. Sinne menivät pähkinäsuklaat, murot, jauhot ja myslit. Onneksi kalliisti varjelemani Fazerin siniset ovat avaamattomina ja eri kaapissa. Nyt ne ovat myös tiiviisti suljetussa muovipussissa, vaikka koiden ei pitäisi päästäkään folion läpi. Tämän kallisarvoisen herkun kohdalla en ota riskiä, vaikka mies jo ystävällisesti huomauttikin, että kolmen kuukauden päästä sitä saa taas ihan helposti. (Pointti tässä suklaajutussa ei ole se, että söisin sitä kovin paljon, vaan että sitä on. Ja koti-ikävää ei lievitä mikään paremmin kuin Fazerin sininen ja puhelu ystävälle. Ei sillä että koti-ikävääkään enää paljon olisi, kun paluu on niin lähellä, mutta ainahan voi tulla se musta päivä, johon tarvitaan vähän Sinistä.)

Helsingin matkapalvelukeskuksen purkamista kannattava adressi: http://www.adressit.com/helsingin_mpk
    - Jotta vammaistenkin ihmisten liikkuminen olisi turvallista ja normaalin elämän mahdollistavaa

Avustajapalvelu lakisääteiseksi: http://www.adressit.com/vaiski
    - Jotta vammaisetkin ihmiset saavat vaatteet päälleen, ruokaa suuhunsa ja muut perustarpeensa täytettyä.

Joukossa on voimaa, allekirjoita sinäkin!

Edellisen postauksen tunnelmia jatkaakseni postaan tänäänkin ruuasta. Ja tomaateista.

Lenkkeilen koiran kanssa usein tässä lähipelloilla, ja ohitan maatalon, jonka pihassa on kyltti "Hofladen", suorana käännöksenä pihamyymälä, eli myymälä, josta maanviljelijä myy suoraan tuotteitaan kuluttajille. Se on auki vain kahtena päivänä viikossa muutaman tunnin iltapäivästä, joten emme usein osu kohdalle aukioloaikaan, mutta tänään kävi tuuri.

Myymälässä oli kaikkea ihanaa, salaatteja, tomaatteja, porkkanoita, perunaa, kananmunia, kaalia, jauhoja, rypsiöljyä ja käsittelemätöntä maitoa (10,90 euroa litra!). Ostin sitten salaattiainekset huomista lounastani varten, ja luultavasti vähän myöhempääkin käyttöä. Katsokaa, miten ihanan näköisiä! (Salaatissa on vähän savea, siitä nuo tummat läiskät, lähtevät pesussa kyllä pois.)

Herättyäni kuudelta töihin, olen puoleenpäivään mennessä tehnyt jo lähes täyden työpäivän. Tiiviin etätyöaamupäivän aikana mielessäni on pyörinyt työhön liittymättömiäkin kysymyksiä.

- Miksi tomaatteja ei saa kotiinkuljetettuna kuten pizzaa?
- Miksi haluaisin juuri nyt tomaatteja, kun en ehtisi niitä hakea?
- Olisiko sittenkin järkevämpi tilata se pizza, ja syödä edes jotain?
- Miksi ihmeessä en opi pitämään käteistä rahaa kotona?

Vuodenajat ovat mielessäni jo ihan sekaisin, kun täällä on huhtikuun alkupäivistä saakka ollut kesäisen vihreää ja lämmintä. Muutama kylmempi sadejakso tietenkin sopii välille, ja hyvä niin, mutta näkymät ovat silti äärimmäisen kesäiset.

Tästä seuraa se, että tuntuu kuin aika loppuisi kesken. Henkisesti elän jo juhannuksen jälkeistä aikaa, vaikka kesäkuu on hädin tuskin alkanut. Ja kun tiedossa on, että heinäkuun lopussa on viimeinen työpäiväni, niin kiirehän tässä tulee (kun se juhannus on kerran jo mennyt). Hassua, miten sitä on tottunut suomalaiseen vuodenaikarytmiin. Voi kunpa syksyn harmauteen sopeutuminen menisi samalla rutiinilla, mutta pahoin pelkään, että voi tulla ongelmia.

Kuvassa patsastelee mieheni kävelyllä näkemä haikara. Lisää kuvia sekä miehen metsäkävelyltä että sunnuntairetkeltä Esslingeniin Flickrissä.

Kuvassa pensas pihamaaltamme sadekuuron jälkeen.

- Onko tuo lentokone?
- Ei, se on ukkonen.

Täällä sataa ja ukkostaa oikein kunnolla. Koiran kanssa ulkoilun kannalta se on vähän tympeää, mutta muuten aivan ihanaa. Ilma oli viikolla jo aika tukalan seisovaa, ja ukkonen raikastaa sitä kummasti. Vesi taas on hyväksi luonnolle, joka sekin oli jo kuivahkon oloista. Etenkin nyt kun on alkanut sataa pidempään ja enemmän, nopeat ukkoskuurothan eivät kastele mitään.

Säistä ja yleisestä laiskotuksesta johtuen viikonloppu on vierähtänyt varsin mukavasti sohvalla ja nojatuoleissa kirja kädessä, välillä asentoa vaihdellen. Tällaista lukemistoa sattui tällä kertaa käteen.


Ilkka Remes, Nimessä ja veressä, oli taattua Remestä. Sujuvaa kerrontaa ensimmäisiltä sivuilta saakka, ja jännittävä juonikuvio. Tässä oli paljon raamatuntutkimuksellista pohdintaa ja juonikuvioita hiukan DaVinci-koodin tapaan, mutta maanläheisemmin, ja pääpaino oli murhatutkinnassa. Pidin kovasti tästä, rentouttavana dekkarina.

Eppu Nuotion Musta ja Kosto kertovat molemmat Pii Marin -nimisen toimittajatytön elämästä. Ihan aina en muistanut, että Pii oli toimittaja eikä poliisi, mutta ei kai sen niin väliä ole. Molemmat olivat hyvin kirjoitettuja jännäreitä, jotka luin yhdeltä istumalta loppuun saakka.

Danielle Steelin Miracle oli lomalukemistonani, mutta ehdin vain alkuun. Taattua Steeliä: helppoa hömppää, joka vie irti arjesta. Tässä kirjassa lukijaa aliarvioitiin pahemmin kuin Steel yleensä. Viihdyttävää, joskaan ei kovin ajatuksia herättävää. Sopivaa lomalukemista siis.

Viimeisenä listalla on Liza Marklundin Turvapaikka. Se on jatkoa Uhatut-kirjalle, jossa ruotsalainen nainen joutuu avomiehensä pahoinpitelemäksi ja uhkailemaksi, ja myöhemmin vainoamaksi. Turvapaikassa kerrotaan tarinaa eteenpäin, kuinka nainen pakenee Ruotsista ulkomaille laittomaksi siirtolaiseksi, kun omassa maassa ei ole enää turvallista elää. Kirja perustuu tositapahtumiin. Lukiessa on mahdotonta olla miettimättä, miten vainotun asema voi olla Ruotsin kaltaisessa länsimaassakin niin huono. Miten paljon ollaan valmiita uhraamaan sen eteen, että syyttömiä ei rankaistaisi, hyvä jos edes epäillään.